Kuka pelkää pimeää?

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kävelen katulamppujen loisteesta kohti metsän pimeää. Vaihdan koiralle valjaat ja flexin ja alamme kiivetä ylös metsän peittämälle harjulle, joka erottaa kaksi kaupunginosaa toisistaan.

Silmät tottuvat vähitellen pienentyneeseen valomäärään, pimeys muuttuu hämäräksi ja alan erottaa muotoja. Eri harmaan sävyt muodostavat ympärilleni puita, kantoja ja kiviä. Valkoinen koira erottuu tummasta taustasta hyvin. ”Talvella onkin sitten eri juttu…” ajattelen ja jatkan matkaa.

Päästyämme harjun huipulle tuuli voimistuu, humisee korvissa ja peittää liikenteen yksitoikkoisen hurinan läheiseltä tieltä. Olemme metsässä keskellä kaupunkia! Rekisteröin mielessäni, että tuuli on selkeästi syksyinen: se tuntuu lokakuulta jo tässä vaiheessa elokuuta.

Koira etenee määrätietoisesti eteenpäin, puikkelehtii välillä sivuille hajujen perässä ja rymistelee pieneen kokoonsa nähden yllättävän suureen ääneen. Nuuskuttaa niin että ääni kuuluu, saa kiinni tarinoista joista minulla ei ole aavistustakaan. Valkoinen häntä sojottaa pontevasti pystyssä ja piirtyy tuulessa väreilevää hämärää vasten kuin viiri lasten polkupyörissä. Minua hymyilyttää moinen tuulenhalkoja, kunnes muistan taas keskittyä etenemiseemme.

”Kuka hullu tänne pimeään tulee näin myöhään illalla” aivoni kysyvät minulta. Tekee mieli vilkuilla sivuille ja etenkin selän taakse, mutta samaan aikaan olo on rauhallinen, jotenkin rento. Metsän rasahdukset ovat vain rasahduksia, eivät varjoissa piileskeleviä mörrimöykkyjä. Voi olla, että teollinen vallankumous on tehnyt meistä kaupunkilaisia, mutta metsäläisten veri meissä kaikissa silti edelleen kiertää.

Lopulta kompuroimme alas harjulta. Yritän väistellä polulla olevia kiviä ja keppejä, mutta silmäni eivät edes hämärän taajuudelle virittyneinä näe jokaista, joten meno on haparoivaa. Alas päästyämme tuulenvire laantuu ja liikenteen ääni kuuluu taas voimakkaampana.

Otamme suunnan kohti kotia, matka käy turvallisista valolätäköistä toiseen katulamppujen alla.

 

Advertisement

Huono koira <3 Instagram

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Ja tapahtui niinä päivinä, että täti vähän höyrähti.

Perustin nimittäin Insta-tilin blogille, eli käytännössä Koiralle. Muhahaa, onpahan joku paikka mihin floodata loputon tulva koirakuvia joita kuitenkin tulee paljon otettua. Luvassa on siis visuaalisia otteita arjesta koiran kanssa, mutta ei kelvottomia tai huonoja sellaisia. Ajattelin nimittäin, että yksi some-kanava jossa nillittää riittää, joten olkoon IG kuvaikuistamo enemmänkin niille onnellisille ja hyville hetkille. Ja arkiston hiomattomille helmille, kuten yllä oleva kuva vuodelta 2013. Ai että, timanttista kamaa luvassa.

Eli jos koirakiintiösi Instagramissa ei vielä ole täynnä tai syötteestäsi puuttuu erityisesti valkoisten pikkuterriereiden kuvia, käyttäjänimi @terrier_mayhem saattaa kiinnostaa. Tai sitten ei, mutta se on ihan fine – minäkin ajattelin vielä vuosi sitten että tällaisia tilejä lemmikeilleen perustavat ovat vähän outoja – tiedättehän, sellaisia joista tekee mieli pikkuhiljaa hivuttautua kauemmas samalla kun vaivaantunut hymy jähmettyy kasvoille ja katse harhailee etsien pakotietä.

Ha ha.

 

 

Päivän paras hetki

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Huono päivä, paska fiilis. Sitä raahautuu kotiin viimeisillä voimilla ja huikkaa moikat aikaisemmin kotiin tulleelle miehelle, tervehtii eteiseen vastaan tullutta koiraa. Kengät pois jalasta, äkkiä kotihousut jalkaan, pakko hengähtää hetki.

Suunnaksi sänky, ajatuksena olla vähän aikaa vaakatasossa. Yhtäkkiä havahtuu siihen kun koira tapittaa häntä viuhuen sängyn vieressä. ”No tuuvvaan” ja koira hypähtää häntä yhä enemmän viskaten sängylle. Mönkii vierelle, rojahtaa kyynärpäällään puoliksi kyljen päälle ja önisee tyytyväisenä. Nauttii rapsutuksista, painaa kohta pään ja tuhahtaa onnellisena.

Kohta jaksaa taas.

 

Kelvottoman omistajan vakiotunne osa 2: Kateus

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa

Skenaario 1:

Olet lenkillä koiran kanssa ja vastaan tulee toinen koirakko. Samalla kun yrität ennustaa ja estää oman koirasi vääjäämättömiä reaktioita näet sivusilmällä miten vastaparin emäntä huikkaa iloisellä äänellä koiralleen käskyn ottaa kontakti. Toinen koira hellittää katseensa omastasi, tapittaa emäntäänsä kieli ulkona ja häntä rennosti viipottaen tassuttelee askel rentona omistajansa vierellä ohitsenne. Selkäsi takana kuulet miten koira saa helliä kehuja palkaksi ja namin suuhunsa hienosti menneestä ohituksesta.

Samaan aikaan oma koirasi tempoo vieraan hirvityksen (koiran) perään kuulostaen rikkinäiseltä possulelulta henkitorven puristuessa kaulapantaa vasten kasaan. Jatkat yrityksiäsi hillitä yhtäkkiä kuuroksi muuttunutta koiraasi ja tunnet samalla miten kuuma ja polttava vanne puristaa päätä ja sydän tuntuu oudon metalliselta. Ajatukset ”miten noi pystyi tohon mut me ei?” ja ”mitä mä teen väärin?” kiertävät somasti vanhoja tuttuja uriaan aivoissa ja sinkoat ohittaneen koirakon perään vielä yhden katkeran katseen ennen kuin jatkat matkaasi.

 

Skenaario 2:

Istut parvekkeellasi/pihassasi/ikkunasi ääressä nauttimassa tyynestä kesäillasta, kun näet kahden koirakon lähestyvän toisiaan vähän matkan päässä. Jäät katselemaan miten etäisyys selkeästi toisilleen entuudestaan vieraiden koirien välillä vähitellen pienenee, miten koirat kaartavat toisiaan kohti hännät valppaasti pystyssä, niskat rentona. Toinen koirista on rohkeampi, tekee ensin aloitteen ja nuuskuttaa toisen poskipieliä. Seuraat tapahtumia hymyillen ja koirat etenevät sopuisasti tutustumisrituaaleissaan. Omistajat jutustelevat kohteliaasti keskenään ja toinen koirista niiaa maahan kutsuakseen toista leikkiin.

”Onpa hauskaa!” ajattelet, kunnes muistat jälleen kerran, että sama ei koskaan onnistuisi omalla kohdallasi. Hymy hyytyy ja katse laskeutuu syliin. Tunnet kylmän metallisen kouraisun sydämessä kun poistut paikalta.

 

Skenaario 3:

Tuttu ihminen kertoo miten heidän koiransa kanssa on ”niin raskasta” ulkoilla koska se haluaisi tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Itse ajattelet miten oma koirasi vastaavassa tilanteessa mielellään ravistelisi vastaantulijoita hampaillaan, vaikkapa lahkeesta, vain jotta saisi toivotettua ymmärtämättömästi samaan tilaan toikkaroineet kaksijalkaiset lähimpään helvettiin läheltään. Kun tuttusi jatkaa selostustaan koiransa ylimääräisestä rakkausenergiasta, katseesi alkaa harhailla ja tutuksi käynyt, metallilta maistuvat tunne tekee itseään taas tykö…

________________________________________________________________

Jos häpeä on ryhdin kumaraan saava, ihmisen kutistava tunne, kateus on kovettava. Se saa nostamaan leuan ylös ja tekee katseesta kovan samalla kun huulet puristuvat yhteen. Se kumpuaa usein epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja joskus harhaisesta käsityksestä, että itselle kuuluisi perusteetta sama kuin jollekin toiselle. Joskus sitä tuntee kateutta, koska joku toinen on onnistunut siinä missä itse ei ole.

Minä tunnen kateutta juuri siksi. Minun koirani piti olla tasapainoinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva. Minun koirani kuului olla se, joka ohittaa rähisijät tyynesti ja alentuvasti niitä vilkaisemalla. Minun koirastani piti tulla se josta kaikki sanovat miten hyvin koulutettu se on. (Joskus ajattelen, että mikäli minun koirastani todella olisi tullut sellainen kuin olisin halunnut, olisin ehkä ollut kestämättömän ylimielinen saavutuksestani. Tiedättehän, sillä lailla hiljaisesti katseella kertovalla tavalla, vihjauksin jotka jäävät sanattomasti ilmaan roikkumaan. Sen sijaan pääsen lukemaan sitä muiden katseista – ja kestämätöntä sekin on.)

Minulle on ollut helpompi sparrata itseni häpeästä eroon kun kateudesta. Tuntemani kateuden lähteet ovat kaikkialla: telkkarin koiraohjelmissa, mätsäreiden ilmoituksissa, agilityseurojen mainoksissa, koirapuistosta kuuluvissa riemuhaukuissa. Kaikki ne muistuttavat asioista joita meillä ei voi tehdä. Olen kateellinen kaikille jotka voivat harrastaa koiransa kanssa sosiaalisia harrastuksia tai vaikka vain kulkea rennosti ja luottavaisin mielin sen kanssa kadun ihmisvilinässä.

_________________________________________________________________

Suomalaisten kansallistunteen sanotaan olevan kateus ja siihen suhtaudutaan meillä tunteen yleisyydestä huolimatta negatiivisesti: kateelliset ihmiset ovat pikkusieluisia ja katkeria, heidän omasta elämästään puuttuu sisältö ja he kieriskelevät vain omassa kurjuudessaan. Nämä ajatukset voivat osittain olla tottakin, mutta kateus on kuitenkin myös hyvin inhimillinen tunne. Se muistuttaa meitä asioista, joita pidämme tai olemme oppineet pitämään tärkeinä itsellemme.

Se, miksi minä eniten elämässäni tunnen kateutta koiranomistajuuteen liittyvistä asioista tuntuu järjellä ajatellen turhalta. Elämässäni on kaikki hyvin, minulla on paljon enemmän turvallisuuden ja onnellisuuden tunteita herättäviä asioita elämässäni kuin monilla muilla tässä maailmassa. Miksi sitten juuri koiranomistajuus? Koska se muistuttaa minua omista epäonnistumisistani, tai ainakin niinä pitämistäni asioista. Sanotaan, että tekemiensä virheiden kanssa on pakko oppia elämään, mutta päteekö se myös virheisiin joita ei tiedä tehneensä?

Toivottavasti.

(Kelvoton omistaja kierii katarsiksessaan; lue edellinen osa täältä.)

 

Kirjasuositus

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Otin viime viikolla matkalukemiseksi ruotsalaisen koirapsykologi Anders Hallgrenin klassikkokirjan Koiraongelmia ja ongelmakoiria. Olen sen aikaisemminkin lukenut, mutta tällä kertaa otin kunnolla niskaotetta kirjasta.

Kirjassa paneudutaan koiran normaaliin ja epänormaaliin käyttäytymiseen, sekä siihen, miten ei-toivottua käytöstä voi analysoida. Vasta kun on analysoitu syy ongelmiin, voidaan puuttua oireisiin. Ja juuri näinhän se on! Jos hammas on mätä ei särkylääkkeiden popsiminen auta kuin hetkellisesti, olon lopulliseksi helpottamiseksi pitää poistaa mätä hammas. Hallgren kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti, lukijalle muodostuu kirjan edetessä koirasta kuva psykofyysisenä kokonaisuutena, joka toimii koiramaailmassa järkevien syiden vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että juuri yksikään koira ei ole päästään vialla, vaan käyttäytymiseen löytyy aina jokin selitys.

Blogiani yhtään lukeneet voivat päätellä, että aihe on rinnassa verta pumppaavaa elintäni lähellä. Suosittelenkin kirjaa lämpimän pörröisesti kaikille koiranomistajille, oli ongelmia tai ei.

 

Paikka, missä sielu(t) lepää

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Lähdin Koiran kanssa mökille.

Täällä metsän keskellä lepää ihmisen mieli. Sisään kannettavassa juomavedessä ja viinin nauttimisessa pestyistä jogurttimukeista on vaan sitä jotakin. Myös tällä hetkellä vieressäni röhnöttävä nelijalkainen nauttii olostaan silmin nähden. Rauhallinen ympäristö selkeästi sopii tuolle karvaiselle misantroopikollemme; se on ollut huomattavan rento ja omaksi itsekseen suorastaan zeniläinen. Pistää miettimään, josko koiramme onkin henkinen maalainen, jonka sielu itkee verta sen joutuessa asumaan kaupungissa? Sydämeltään naturisti, joka mieluiten kirmaisi kaikki päivät läpi niittyjen tuulen hyväillessä (olemattomia) palleja? Tämä taas sysää harkitsemaan äkkimuuttoa kaupungista vaikka vanhaan rintamamiestaloon jonkun kantatien varrelle, kauas sivistyksestä ja omaan rauhaan. Tai vaikka korsuun keskelle metsää, ei se niin tarkkaa olisi.

Johtunee koiran alentuneesta tarpeesta vahtia ympäristöään täällä, mutta sen kanssa on ollut valtavan hauska puuhailla remmittä pihapiirissä. Dude seurailee minua kiinnostuneena ympäriinsä ja on hienosti kuulolla. Tyyppihän on oikeastaan aika mainio, enpä muistanutkaan!

Erämaahan muuttamisen lisäksi olen miettinyt Koiran stressitasoja yleisesti. Meillä pyritään rajoittamaan rajusti leikkimistä ja aktivointina ohjataan sitä mielummin käyttämään nenäänsä. Nykyisessä asuinympäristössä esiintyviä stressinaiheuttajia emme kuitenkaan valitettavasti pysty kontrolloimaan. Jos lenkillä ollessa nurkan takaa säntää kolmea koiraa ulkoilutava rullalautailija vetolaukun ja oman äänensä juuri löytäneen leikki-ikäisen mentaliteetin kanssa (toim.huom. surutta kärjistetty esimerkki), me emme voi sille mitään. Ja jos koiran elimistö kohtaa stressiä lähes päivittäin (ts. kroonistunut stressi?), ei ole mikään ihme että se välillä saa ylimitoitettuja henkiravistuksia.

Tällaiset rennot ja mukavat kokemukset koiran kanssa olemisesta ovat kuitenkin tervetulleita ja ne antavat taas uskoa siihen, että tyyppi on kohtalaisen tasapainoinen yksilö, kunhan vääriä nappuloita painelevia ärsykkeitä ei ole liikaa. Vielä kun saisi kaupunkioloihin siirrettyä tämän mielentilan, mutta jatkan pohdintoja koiraan vaikuttavan stressin syvimmästä olemuksesta niin ehkä tässä joku hämärä selkeys muodostuu.

 

Lomalla kaikesta

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kaivan avaimet esiin ja asetan ne ulko-oven lukkoon. Livahdan äkkiä sisälle eteiseen ja suljen nopeasti oven perässäni jotta tervehtimään tassutteleva nelijalka ei pääsisi livahtamaan rappukäytävään.

Pysähdyn. Jään kuuntelemaan. Kotona on hiljaista, jääkaappi hurisee keittiössä. Ulkoa kuuluu ohi ajavan auton ääni. Se mitä en kuule on Koiran kynsien rapsutus laminaattilattialla sen tullessa tervehtimään kotiinpalaajaa. Ei kuulu naukaisevaa haukotusta kun tyyppi ensin herää uniltaan tai tömähdystä kun se hypähtää alas lempipaikaltaan sohvan selkänojalta.

Vähän aikaa olo on hämmentynyt, mutta sitten muistan. Ai niin! Jäimme juhannuksesta lomalle ja jätimme koiran anoppilaan Keski-Suomeen täksi viikoksi. Koira viihtyy siellä huomion keskipisteenä ja appivanhemmat puolestaan pitävät karvaisesta seuralaisestaan yli kaiken, joten diili oli kaikille osapuolille edullinen.

________________________________________________

Kulunut viikko on ollut tunteiltaan ristiriitainen. Toisaalta on mukava herätä tai mennä nukkumaan ilman että ensimmäisenä tai viimeisenä pitää lähteä ulos pissihommiin. On ollut rentouttavaa ajatella vain itseään, mahdollisuutta mennä ja tulla miten huvittaa. Ei ole ollut pakko mennä lenkille – tai edes ulos – jos ei ole huvittanut. Ja toisaalta rutiinit ovat olleet hukassa ja koti on ollut kovin autio. On tullut monta kertaa turhaan havahduttua ajatukseen siitä että koira pitää ruokkia tai että voisi lähteä lenkille. Kukaan ei ole käpertynyt önisten viereen sohvalla eikä pyörinyt kotiin tullessa innoissaan jaloissa (mieskin vain korkeintaan nopeasti halaa jos sattuu olemaan kotona, ei pentele pyöri jaloissa sekään). Kukaan ei ole tuijottanut korventavasti niskaa samalla kun syön jotain sohvalla tai maannut kuolleen painon lailla jalkojen päällä sängyssä öisin. Ja näitä asioita on ollut ikävä.

Koiranomistajuus on kyllä kokovartalolaji. Sitä voi kyllä tehdä vähän sinne päin tai takki muuten auki, mutta silloin irti saadut kokemuksetkin ovat eräänlaista kevytomistajuutta – vähä niinku ihan kiva. Koira elämässä rytmittää arkea, tuo siihen sisältöä ja syvyyttä sekä – ainakin meidän tapauksessamme – saa kokemaan koko tunneskaalan päästä päähän. Ja jos tuo elämää hyvässä ja huonossa rytmittävä tekijä ei yhtäkkiä olekaan läsnä, ei varmaan ole ihme jos ihmiset ovat vähän pallo hukassa.

Niin kuin me nyt.

 

Huono koira muuttaa!

Suuria uutisia!

Huomisesta 1.7. alkaen blogi päivittyy jatkossa lemmikkieläinten hyvinvointiin keskittyvässä Morrr-portaalissa. Vanhat postaukset täältä on siirretty uuteen kotiinsa ja pidän ovet täällä avoinna määrittelemättömän ajan.

Jatkossa itseoikeutetun partaterroristin elämästä voi siis lukea täällä.

Heippa!

Note to self

Nyt kun ulkoilu on taas saanut turhan kireitä piirteitä ajattelin, että voisi olla hyvä ajatus kirjata ylös ohjenuorat, joilla ulkoilusta on mahdollista selvitä ilman isompia verisuonten katkeamisia päässä.

Jaa-a, ehkä kirjon näistä vielä huoneentaulun tai jotain.

Neljän vuoden edestä ylä- ja alamäkiä

Koira täyttää tänään neljä vuotta. En ole kuitenkaan kaiholla muistellut pentuaikoja tai ihmetellyt miten nopeasti aika vierähtää, sillä mieli on ollut vähän alamaissa koiran suhteen. Syy löytyy viime viikon tapahtumasta joka sattui miehen ollessa ulkoiluttamassa tyyppiä.

Kesken tavallisen lenkin matkan päässä edellä kulkenut koira oli rekisteröinyt nelijalkaisen lajitoverinsa ja ilmeisen kiinnostuneena lyönyt liinat kiinni. Mies oli tämän huomatessaan vaihtanut suosiolla reittiä sivutielle. Yhtäkkiä hän kuitenkin oli huomannut, että toinen koirakko olikin lähtenyt seuraamaan heitä ja vieras koira oli pitkällä flexillä suoraan selän takana, valmiina tekemään tuttavuutta. Tilanne oli eskaloitunut sekunnin sadasosassa, kun Koira oli huomannut salakavalasti takaa hiipparoineen vierailijan ja havitteli rähinän säestämänä tunkeilijaa hampaisiinsa.

Mayhemin keskellä mies oli karjunut flexin toisessa päässä olevalle naiselle moniasanaisen mielipiteensä takaapäin väijyttämisestä ja vieraiden koirien lähestymisen etiketistä. Nainen oli sopertanut että hänen koiransa oli vain halunnut tervehtiä, että se on ihan ystävällinen eikä tarkoittanut pahaa. Lopputulos: yksi helvetin vihainen mies, yksi traumatisoitunut nainen, todennäköisesti terrierejä ja miehiä tästä eteenpäin vihaava pikkukoira ja omasta mielestään maailman huipulle jälleen päässyt partaterroristi. Kivoja ulkoiluja vaan kaikille tästä eteenpäin.

Miehen kerrottuaan kokemuksestaan sympatiani olivat vahvasti hänen puolellaan. Olisin itsekin reagoinut samalla tavalla, huutanut pelästyksensekaisella raivolla kuuppa punaisena loilottaen. Samalla kuitenkin minulle tuli paha mieli naisen puolesta. Hän ja koiransa olivat varmasti olleet aidosti ystävällisellä asenteella liikkeellä, ajatuksena vaikka rupatella niitä näitä samalla kun koirat nuuskuttavat toistensa takapuolia. Niinhän se normaalisti menee, kivoja sosiaalisia tilanteita ulkoilun lomassa. Tällä kertaa vastapariksi oli valitettavasti osunut meidän koira ja tuloksena oli sosiaalinen katastrofi.

Nainen kuitenkin teki väärin, sillä ei todellakaan ole asiallista käytöstä päästää koira takaapäin lähelle ilman ennakkovaroitusta. Olisi vaikka huikannut miehen loittonevalle selälle ehdotuksen koirien kohtaamisesta tai muuten avannut keskustelukanavan jotenkin ennen kuin suin päin ryntää toisten henkilökohtaiselle alueelle. Ei meillä niinku teillä, oli tapana ala-asteella lällättää ja se pätee tähänkin.

Tämän kohtaamisen tuloksena meillä on  kuitenkin otettu roimasti takapakkia kaikessa koulutuksessa, mitä aikaisemmin pelkäsinkin. Koira saapastelee taas henkinen keskisormi ojossa ulkoillessa ja vahtii ympäristöään niin ettei hyvä hihnakävely kiinnosta. Olo on taas voimaton ja turhautunut. Tiedän kyllä, että koulutuksessa tapahtuu takapakkeja ja ymmärrän koiran reaktion tapahtuneeseen. Mutta se ei poista tätä oloa.

Tänään on kuitenkin synttärisankarin kunniaksi valloitettu tyhjänä ollut koirapuisto koiran parhaisiin koirakavereihin kuuluvan villakoiraneidon kanssa ja käyty illalla pitkällä lenkillä, mistä kuvatkin ovat. Laitoin lenkille pitkästä aikaa täyskurkkarin koiralle kaulaan ja kävely sujuikin paremmin. Ei se kai auta kuin purra hammasta, hakea vauhtia ja jatkaa taas pään seinään hakkaamista. Ja löytää jostain taas positiivisuus koira-arjessa, olkoon tänään vaikka siitä miten tyyppi nappasi rannalta mukaan ison kepin ja tassutteli ylpeänä se suussaan toiselle puolen järveä. Ihan niinkuin pentunakin.