Jäljellä taas

Kävin taas viime viikolla viljelemässä verta lähimetsään koiraharrastusmielessä. Tällä kertaa sopivan maaston löytäminen tuntui erityisen haastavalta ja päädyin lopulta lähijärven toiselle puolelle, joten voidaan sanoa että täti sai taas liikuntaa enemmän kuin kyllikseen. Kaikkea sitä koiransa edestä ja silleen… Valitsemani paikan maasto vastasi minun ymmärtämystäni oikeasta suosta, mutta kyllä sieltä parinkymmenen metrin pituiselle jäljelle löytyi ei-upottavaa lääniä.

Voiko olla kauniimpaa näkymää? Tupasvillat olivat sateen jälkeen märkiä, aurinko kurkotteli tummien pilvien takaa ja ilmassa tuoksui juuri päättynyt sade. 

Seuranani jäljen teossa minulla oli noin neljä miljoona läsnäolostani silmin nähden riemastunutta hyttystä, joten yritin olla liikkeissäni nopea. Masokistina halusin kuitenkin myös taltioida tätä jälkikertaa valokuvina, joten yritin suhtautua ympärillä tapahtuviin yksityisen tilan loukkaamisiin zeniläisellä tyyneydellä (ei onnistunut). Loppujen lopuksi visuaalis-taiteellinen puoleni ei jäljen teon dokumentoinnissa päässyt edes loistamaan, joten itse tekemisestä ei ole kunnollista kuvamateriaalia.

Olen nyt muutamaan otteeseen tehnyt tätä koiran kanssa ja itse jäljen teko alkaa jo sujua jonkinlaisella tottumuksella: reitin mahdollisimman hyvä suunnittelu paikan päällä, taskut täyteen tarpeita ja matkaan. Käytän jäljen merkkaamisessa villalanganpätkiä ja olen käytännössä huomannut hyödylliseksi kiinnittää ne melko alas maastoon. Näin niitä on helppo itsekin seurata samalla kun kuitenkin pitää silmällä koiran menoa ja maaston vaihteluita. Aluksi sidoin ne vyötärön korkeudelle tai ylemmäs (”ettei koira äkkää niitä”), mutta niin oli haastavaa kompuroida eteenpäin. Ja ei Koira ole ainakaan antanut ilmi että jäljestäisi niiden avulla. Ja jos on yhtä hataralla sisäisellä kompassilla varustettu kuin minä, kannattaa jättää jäljen alkuun joku näkyvä merkki. Meillä on koiralla oma ihastuttavan pinkki reppu jossa sen kamat kulkee niin hoitoon kuin metsäänkin ja se sopii tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Jälki tehtynä kun yritän aina palata kiertoteitse alkuun jotta tamppaisin jäljellä turhaan mahdollisimman vähän ja kaikessa  tohinassa on yllättävän helppo kadottaa suuntavaisto.

Osa tarvikkeista: sienenpala ja kuvassa jo tyhjä veripullo. Pitäisi hommata muovinarua tuon villalangan sijaan… Oikeassa ylänurkassa näkyy osin piilotettu kaato.

 

 

Valmis jälki makuupaikalta eli alusta katsoen. Tällä kertaa jälki mutkitteli luonnollisesti maastoa seuraillen, ei varsinaisia makauksia tai kulmia. Huomaa villalanganpätkät ja reppu.

Jätin jäljen muhimaan noin kuudeksi tunniksi taas, mutta selkeästi aikaa voisi pidentää reilusti (antaa olla jopa yön yli seuraavalla kerralla). Koira nimittäin nappasi kiinni viikon vanhasta jäljestäkin kun kuljimme vanhan ajopaikan ohi! Tällä kertaa jäljelle saapuminen meni melko ikävästi sillä juuri kun olimme aikeissa painella metsään, lenkkipolulla tuli vastaan kaksi koiriaan irti pitänyttä lenkkeilijää.Saimme väistettyä tilanteen täpärästi niin että koirat eivät kohdanneet kunnolla, mutta koira oli niin kierroksilla ettei rauhoittumisesta meinannut tulla mitään. Se kun reagoi vapaina oleviin koiriin vielä tavallista voimakkaammin. Jouduimme tallustelemaan hyvän tovin metsässä tasaamassa verenpaineita (samalla kun kanavoin mentaalista pyhää vihaa kohtaamieni lenkkeilijöiden niskaan, mutta se on taas eri aihe).

Pelkäsin jo että koko jäljestys pitää unohtaa kun koira ei meinannut rauhoittua, mutta lopulta sen hermostuneisuus asettui sen verran että pystyin ohjaaman sen alkuun. Valitettavasti tekemisestä puuttui tällä kertaa normaali into ja tohina, sillä se pälyili vähän väliä lenkkipolun suuntaan ja oli huolestunut vieraiden koirien potentiaalisesta hyökkäyksestä takaapäin. Meno oli muuten kuin ennenkin, eli vauhti oli kova ja tyyppi ei olisi malttanut pysähtyä kaadolla vaan halusi jatkaa matkaa.

Olin lainannut jäljestysoppeja pk-puolelta kylvämällä jäljelle nakinpaloja, ajatuksena innostaa koira työskentelemään pitkäjänteisemmin ja keskittyneemmin. Koiralla nimittäin on tapana malttamattomuuksissaan yrittää ennustaa jäljen kulkua, eli se nostaa kuonon maasta ja lähtee määrätietoisesti sinne missä luulee jäljen menevän. Tällä kertaa kävi niin, että kaveri ohitti menomatkalla suuren osan paloista  ja napsi ne suuhunsa seuratessaan omia jälkiään takaisin itsekseen, kun kaatin nassuttaminen oli rentouttanut loputkin hermopaineet.

”Nuuh nuuh mitäs täällä on?”

Hyttyset olivat mielissään jälleennäkemisestämme (ja mukana tuomastani uudesta veripussista), joten korjasin jäljet mahdollisimman pian ja läksimme kotia kohti järven toista puolta pitkin. Tästä kerrasta jäi paha maku suuhun vapaina olleiden koirien kohtaamisen vuoksi ja avauduinkin kotona miehelle ihmisten ajattelemattomuudesta, mutta onneksi tulee uusia kertoja. Tähän astisen kokemukseni mukaan jäljestys on aikaa- ja vaivaavievä harrastus, mutta metsässä vietetty aika ja koiran innostus aiheeseen tekevät puuhasta kuitenkin mukavaa. Seuraavilla kerroilla pitää jatkaa koiran innostamista keskittymään tekemiseen, pidentää jälkeä edelleen sekä antaa sen vanheta vielä kauemmin.

Ja hankkia auto ettei tarvitse tehdä tätä ihmisten ilmoilla.

 

Advertisement

Nyypät jäljellä

Meinasin otsikoida tämän postauksen että ”Jos metsään haluat mennä nyt”, mutta se aiheuttaa itsellä sellaiset korvamadot että enpä sittenkään. Tarkoitus oli kuitenkin kertoa, että Koira kävi eilen ajamassa ensimmäisen verijälkensä. Olin hartaudella pohtinut että mitä harrastaisin tuon meidän partaterroristin kanssa, koska pelkkä lenkkeily ja kotona puuhailu ei todellakaan riitä sen tarpeiden tyydyttämiseen. Silloin vuosia sitten oli tarkoitus hypätä mukaan agilityn ihmeelliseen maailmaan, mutta kuten kerrottu on, tuli melko nopeasti selväksi ettei se onnistu. Liikaa häiriötekijöitä, eli muita koiria nääs. Sen jälkeen olemme lähinnä yrittäneet selviytyä normilenkkeilystä ja harrastaminen tuntui kaukaiselta haaveelta haasteiden takia. Alkuvuodesta päätin kuitenkin että nyt on toimittava.

Päädyin MeJään, eli metsästysjäljestykseen, eli verijälkeen, eli käytännössä meidän osalta kuitenkin puhtaaseen höntsäykseen monesta syystä:

a) sitä voi tehdä kaksin koiran kanssa keskellä ei-mitään
b) koira pääsee käyttämään nenäänsä ja toimimaan viettiensä mukaisesti, olen järkeillyt että meidän metsästysviettiselle tyypille sopisi kuin kuono silmien väliin
c) ei vaadi tiukkoja aikataulutuksia ja on käytännössä ilmaista
d) Suomen metsät, ai että ne on kivoja.

Kävin siis aamupäivällä etsimässä sopivaa paikkaa ja mittailemassa mahdollisuuksia. Kävi ilmi, että vaikka täällä meidän lähellä jonkinlaisia metsäalueita riittää, ovat ne kuitenkin muidenkin ulkonaliikkujien suosiossa. Eli työrauhan takaavan paikan löytäminen oli haastavaa. Erinäisten aiheeseen liittyvien keskustelujen lisäksi olin tankannut mm. nämä ohjeet ja ne takaraivossani ryhdyin toimeen. Aluksi tein makuupaikan, jossa valelin vedellä kastellun sienen naudanverellä. Sidoin sienen kuitenkin ensin keppiin, koska valitsemassani paikassa maasto oli sellaista että narussa vetäminen ei ehkä olisi jättänyt tarpeeksi vahvaa jälkeä (?). Olin leikannut punaisesta villalangasta pätkiä jotka sidoin jäljen varrelle itselleni merkeiksi. Tein jäljestä noin 20m mittaisen, mahdollisimman suoran ilman makauksia tai kulmia. Loppuun pirskotin lisää verta ja kaadoksi jätin palan naudan potkaa, jota peitin vähän maastolla.

Annoin jäljen vanheta kuusi tuntia minkä aikana oli hieman tihrutellut vettä. Iltapäivällä läksimme Koiran kanssa sitten takaisin ja minua jännitti! Päästyämme jäljen lähelle olin vaihtanut tulevalle jäljestäjälle valjaat alalenksulla  ja liinan. Jäljen alkuun päästyämme Koira otti kopin makuupaikasta aivan oma-aloitteisesti ja lähti seuraamaan sitä kiinnostuneena. Vähän ehdin huudella ”jälki, jälki” toivoen, että se yhdistäisi hajun ja komennon. Työskentely kävi keskittyneesti, välillä kuono kävi ilmassa ja reitti heitti siksakkia jälkeen nähden mutta suunta sillä oli kuitenkin selvä. Osasin etukäteen arvella, että vauhti tulisi olemaan melkoinen ja niinhän siinä kävikin, jouduin vähän toppuuttelemaan kun tyyppi meinasi pinkoa välillä. Kaadolle päästyään se pysähtyi aivan hetkeksi haistelemaan tarkemmin, minkä jälkeen se suvereenisti lähti etsimään jatkoa jäljelle! Kun se tajusi että lisää seurattavaa ei löydy, houkuttelin sen nassuttamaan vähän palkintoaan jotta jäisi käsitys saaliista hajun päässä.

Jälkeen päin ajateltuna en ollut tyytyväinen valitsemani paikan maastoon, jatkossa etsin vähemmän varvikkoisen paikan niin jälki on helpompi tehdä, koiran on sitä helpompi seurata ja liina ei turhaan sotkeennu. Olen kuitenkin tyytyväinen kokemukseen, sekä metsässä samoilu että koiran työskentelyn seuraaminen oli todella antoisaa. Seuraavalla kerralla jäljestä voi lisäksi tehdä reilusti pidemmän koska koiralla olisi selkeästi riittänyt intoa enemmänkin. Autottomana ihmisenä sopivan ja häiriöttömän maaston löytäminen tulee olemaan haasteellista jatkossakin, mutta eiköhän täältä jotain paikkoja kuitenkin löydy.

Kotimatkalla yritin ottaa kuvan ensimmäisestä bongaamastani kukasta tälle keväälle, mutta kävi perinteisesti:

Kas, herra Linssilude ja jalkansa. Kukastakin melkein saa selvää.

Koira puolestaan keskittyi yhteen lempilajeistaan, asioiden kanssa riehumiseen. Tällä kerralla kyytiä korvat heiluen sai keppi:

”RAAAHH kutsu mua terminaattoriksi!”

Ehdottomasti lähdemma uudelleenkin jäljestämään, tämä oli erinomaisen mukavaa vapaapäivän ajanvietettä ja uskon että Koirakin saa pian homman juonesta kunnolla kiinni.