Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.
Kävelen katulamppujen loisteesta kohti metsän pimeää. Vaihdan koiralle valjaat ja flexin ja alamme kiivetä ylös metsän peittämälle harjulle, joka erottaa kaksi kaupunginosaa toisistaan.
Silmät tottuvat vähitellen pienentyneeseen valomäärään, pimeys muuttuu hämäräksi ja alan erottaa muotoja. Eri harmaan sävyt muodostavat ympärilleni puita, kantoja ja kiviä. Valkoinen koira erottuu tummasta taustasta hyvin. ”Talvella onkin sitten eri juttu…” ajattelen ja jatkan matkaa.
Päästyämme harjun huipulle tuuli voimistuu, humisee korvissa ja peittää liikenteen yksitoikkoisen hurinan läheiseltä tieltä. Olemme metsässä keskellä kaupunkia! Rekisteröin mielessäni, että tuuli on selkeästi syksyinen: se tuntuu lokakuulta jo tässä vaiheessa elokuuta.
Koira etenee määrätietoisesti eteenpäin, puikkelehtii välillä sivuille hajujen perässä ja rymistelee pieneen kokoonsa nähden yllättävän suureen ääneen. Nuuskuttaa niin että ääni kuuluu, saa kiinni tarinoista joista minulla ei ole aavistustakaan. Valkoinen häntä sojottaa pontevasti pystyssä ja piirtyy tuulessa väreilevää hämärää vasten kuin viiri lasten polkupyörissä. Minua hymyilyttää moinen tuulenhalkoja, kunnes muistan taas keskittyä etenemiseemme.
”Kuka hullu tänne pimeään tulee näin myöhään illalla” aivoni kysyvät minulta. Tekee mieli vilkuilla sivuille ja etenkin selän taakse, mutta samaan aikaan olo on rauhallinen, jotenkin rento. Metsän rasahdukset ovat vain rasahduksia, eivät varjoissa piileskeleviä mörrimöykkyjä. Voi olla, että teollinen vallankumous on tehnyt meistä kaupunkilaisia, mutta metsäläisten veri meissä kaikissa silti edelleen kiertää.
Lopulta kompuroimme alas harjulta. Yritän väistellä polulla olevia kiviä ja keppejä, mutta silmäni eivät edes hämärän taajuudelle virittyneinä näe jokaista, joten meno on haparoivaa. Alas päästyämme tuulenvire laantuu ja liikenteen ääni kuuluu taas voimakkaampana.
Otamme suunnan kohti kotia, matka käy turvallisista valolätäköistä toiseen katulamppujen alla.
huono koira 