Katse eteenpäin: vuosi 2016 ja mitä sitten?

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Näin vuoden loppusuoralla ihmisillä on yleensä tapana tehdä yhteenvetoja kuluneesta vuodesta.

Minulle vuosi 2016 on ollut raskas ja se tiivistyy mielessäni yhteen sanaan: luopuminen. Kuluneen vuoden aikana olen luopunut ammatillisista tavoitteista ja unelmista, siitä minkä eteen ponnistelin pitkään ja joka ei kuitenkaan tuonut onnea. Olen joutunut luopumaan tärkeästä läheisestä, joka yllättäen menehtyi syksyllä. Yksi voimakas kokemus oli ystäväni russelimummon vaivuttaminen ikiuneen, koskettava tapahtuma jossa sain olla läsnä. Loppuvuosi on puolestaan painanut polvilleen kun omien voimien ehtyminen pakotti luopumaan kaikista niistä naruista, joita olen pakonomaisesti puristanut käsissäni ties kuinka pitkään. Narujen rippeitä pitelen edelleen käsissä ja varmaan tulen vielä pitkään hamuamaan niitä, mutta elämää ei voi suorittaa ja nyt jos koskaan on aika luopua tuosta ajatusmallista.

Vuosi 2016 on ollut myös henkistä mittelyä koiramme, tuon aina valmiin partaterroristin kanssa. Perustin blogini vuosi sitten tammikuussa koska tarvitsin paikan missä käsitellä vaikeiksi kokemiani tunteita suhteessa koiranomistajuuteeni. Sellaisia tunteita, joista harvat puhuvat ääneen tai edes kirjoittavat netin keskustelupalstoilla. Sellaisen paikan sainkin, oli kyse sitten omista pohdinnoista tai ajatusten jäsentämisestä ja toivon, että teksteistäni on saanut lohtua, tsemppiä tai oivalluksia muutkin samojen asioiden kanssa painivat – satun nimittäin tietämään, etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Ja mitä tulee itse blogin päähenkilöön, no, hän on hyvin paljolti oma itsensä edelleen. Meillä on monia samoja ongelmia kuin vuosi sitten, mutta paljon kuitenkin päästy myös eteenpäin. Sen lisäksi, että nykyään koira pitää ehdottomasti minua ylempiarvoisenaan (oli johtajuusteorioista mitä mieltä tahansa, ei hyvä heilu jos koira määrää kaapin paikan kotona) on minun suhtautumiseni siihen saanut rennompia piirteitä. Olen pystynyt sysäämään syrjään monet itsesyytökset ja keskittymään koiran tulkitsemiseen koiramaisesta näkökulmasta. Ja huumori, sen merkitystä ei voi tuollaisen terrierin kanssa unohtaa. Meidän koiramme on mikä on, välillä ihan huipputyyppi ja välillä hampaiden kiristelyn kohde, ja joskus muiden silmissä ehkä huono tai epäonnistunut. Joka tapauksessa se on sinnikkäästi aina oma itsensä ja sellaisena tulee todennäköisesti pysymäänkin päiviensä loppuun asti. Ehkä meidän tehtävänämme on vain yrittää pysyä menossa mukana.

Paljon on siis tapahtunut, mutta toivon että näistä kokemuksista versoo tasapainoisempi ja rennompi elämä. Toivotankin siis tulevaksi armollisen vuoden 2017: pysähtyminen on hyvästä, se antaa näköalaa tulevasta suunnasta – oli se sitten mikä tahansa. Blogin osalta tämä tarkoittaa sitä, että pidän seuraavaksi pientä taukoa kirjoittamisessa ja siirryn sitten takaisin vanhaan osoitteeseen https://huonokoira.wordpress.com/ . Saatan siirrellä kirjoituksia täältä vanhalle tontille tai sitten en, en ole vielä päättänyt. Instagramin puolella tapahtuu kirjoitustauonkin aikana, eli kannattaa seurailla käyttäjää @terrier_mayhem mikäli vieroitusoireet pienistä valkoisista terriereistä iskevät.

Kirjoittaminen Morrrilla on ollut antoisaa ja on ollut hienoa olla osa tätä portaalia ja porukkaa. Kiitos yhteisölle kaikesta! Nyt on kuitenkin aika jatkaa matkaa ja suunnata katse eteenpäin. Mitä sitten vaikka välillä näkyvyys takkuilisi tai fokus häviäisi.

Tärkeintä on, ettei tuijottele taaksensa.

 

Advertisement

Hyvä puisto – paha puisto

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kuten saattaa ehkä arvata, meillä käydään koirapuistoissa vain silloin kun sinne ei varmasti eksy muita. Myöhään illalla ja yöaikaan siellä on täysin omanlaisensa pysähtynyt tunnelma kun ympäröivä maailma on valmistautumassa yöpuulle. Syksyn takavasemmalta joka kerta yllättävä säkkipimeys tuo nyt oman mausteensa puistoiluun, kaukaiselta tuntuvat ajat kun kesällä sain ihailla yöllisen valoisaa taivasta lintujen vielä laulaessa. Tähän aikaan vuodesta seurana ovat puiden koko ajan harvenevat lehdet ja monesti myös vaatteet hiljalleen kasteleva tihkusade. Mutta ei se mitään, sillä pääasia, että saa olla rauhassa.

Koiramme kävi koirapuistossa pentuna ”sosiaalistumassa” ja ”viettämässä mukavaa leikkiaikaa muiden koirien kanssa” – ja jos jotain asiaa koiran kasvatuksessa kadun niin sitä. Ei olisi ikinä pitänyt viedä herkässä kasvuvaiheessa olevaa koiranpentua vieraiden koirien villiin länteen. Jälkeen päin olen nimittäin tuhansia kertoja miettinyt, että nimenomaan puistoilut saivat koiran käyttäytymään vieraita koiria kohtaan kuten se nykyään tekee. Aloimme puistoilla rokotuksien jälkeen noin neljän kuukauden iässä, jolloin koira suhtautui lajitovereihinsa hieman vetäytyvästi, mutta kuitenkin kiinnostuneesti. Se osasi leikkiä ja tutustua muihin. Pienenä pentuna se jäi välillä muiden jalkoihin sekä henkisesti että fyysisesti, mutta sisimmältään rohkeana se oppi kuitenkin pitämään puoliaan nopeasti. Pitämään puoliaan jopa niin hyvin, että seitsemän kuukauden ikään mennessä meille oli selvinnyt, että Koira on puistossa vaaraksi itselleen ja muille pullistelullaan.

Jälkiviisaana on hyvä huudella neljän vuoden takaiselle itselleen esimerkiksi siitä, miten olisi aikaisemmin pitänyt tajuta kun leikit menivät liian rajuiksi tai millaisia koiria ei kannata mennä lähellekään. Tietysti katsoimme pentupalleroisen perään, kyselimme toisista koirista ja tarvittaessa puutuimme tapahtumiin, mutta parempi olisi ollut jättää kokonaan menemättä. Koiran sisäsyntyiset huonot taipumukset saivat siellä pienen valtameren verran vettä myllyynsä, ja olemme eläneet seurausten kanssa hampaita kiristellen. Eli omaa tyhmyyttä (tämäkin), mutta toisaalta erilaisen koirayksilön kanssa olisi voinut käydä toisinkin.

Suomessa tuhannet ja tuhannet koirat alkavat käydä puistossa pentuna ja niistä kasvaa tasapainoisia ja mukavia aikuisia koiria. Puistossa ajan viettäminen voikin aidosti olla mukavaa koirille, ja kivaahan se on omistajienkin höpötellä muiden samanmielisten kanssa koiramaailman kuulumisista. Pennulle koirapuisto voi kuitenkin olla huono paikka, sillä on omistajan on vaikea kontrolloida millaisia kokemuksia pentu siellä saa. Puistoissa on niin paljon eriluontoisia koiria erilaisilla energiatasoilla ja tavoilla, että yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Lisäksi monet tuovat koko päivän yksin olleen koiran ilman lenkkietkoja puistoon purkamaan energiaa, mikä ei ole toivottavaa yhteiselon sujumisen kannalta. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös tässä on kyse oikeastaan ihmisistä: koirapuistoiluun on olemassa sääntöjä (hyvä kertaus löytyy esimerkiksi täältä), joiden noudattaminen edistää kaikkien hyvää oloa puistossa ja ehkäisevät rähinöitä. Sen vuoksi niitä olisi syytä kaikkien puistossa kävijöiden noudattaa.

Summa summarum: koska meidän koiramme ei sovi puistoetikettiin, emme käy siellä tapaamassa muita koiria. Koira ei kärsi siitä, että se ei jatkuvasti tutustu uusiin lajitovereihin, sillä muutama säännöllisesti tavattava sydänystäväkoira voi riittää täyttämään lajitoverikiintiön paremmin kuin kourallinen uusia ja outoja koiria. Väkisin ei siis arvaamatonta koiraa kannata puistoon viedä, ja pennun kohdalla menemistä olisi hyvä harkita kahdesti.

Minulla on tunne, että Herra Partaterroristi elää ikinuoreksi 16-vuotiaaksi koirapapparaiseksi, mutta jos vielä otan koiran sen jälkeen, yksi asia on varma: sitä en vie koirapuistoon pentuna, jos ollenkaan.

 

Ylämäen tuulisella huipulla

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Teille, joiden elo koiranne kanssa on jatkuvaa ruusuilla tamppaamista tämä seuraava lause voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä: koiramme on viime aikoina tuottanut paljon iloisia fiiliksiä. Meille, joille koira-arki tarkoittaa välillä oman ja koiran pään kuvainnollista seinään hakkaamista se voi olla parasta, mitä koirastaan voi kirjoittaa.

Olen nauttinut koiran seurasta, seurannut sen tekemisiä ja tarkannut sen reaktioita asioihin. Se on esimerkiksi ollut ilahduttavan hyvin kuulolla lenkeillä, tutustunut ystävällisesti uusiin ihmisiin tai osannut tarvittaessa ottaa ihan vaan rauhassa.

Ehkä kyse on vähän minustakin.

Ehkä kyse on myös siitä, että minä en ole viime aikoina pingottanut niin paljoa. ”Se on vaan rähinää, mitä sitten” sanoi joku joskus.

Minä olen vaatinut itseltäni koiranomistajana paljon, samoin myös koiraltani, ja osan ongelmista olen suurennellut päässäni isommaksi kuin ne ovatkaan. Pitäisi antaa koiralle enemmän mahdollisuuksia näyttää mihin se pystyy, mutta omaan tynnyriin vetäytyminen on usein helpompaa. Turvallisempaa. Suoja pettymyksiltä ja muiden hiljaiselta tuomiolta.

Olen koiran kanssa useasti todistanut, että pessimisti voi todellakin pettyä. Toisaalta se jaksaa kerta toisensa jälkeen myös yllättää iloisesti ja silloin tällöin myös tehdä tismalleen sen mitä siltä odotankin. Tosiasiassa lempiasiani Koirassa on kuitenkin se, että se tekee välillä juuri niin kuin se itse näkee parhaaksi.

Joku toinen onkin joskus todennut, että terrieri-ihmiset ovat masokisteja. Hmm…

 

Kelvottoman omistajan vakiotunne osa 2: Kateus

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa

Skenaario 1:

Olet lenkillä koiran kanssa ja vastaan tulee toinen koirakko. Samalla kun yrität ennustaa ja estää oman koirasi vääjäämättömiä reaktioita näet sivusilmällä miten vastaparin emäntä huikkaa iloisellä äänellä koiralleen käskyn ottaa kontakti. Toinen koira hellittää katseensa omastasi, tapittaa emäntäänsä kieli ulkona ja häntä rennosti viipottaen tassuttelee askel rentona omistajansa vierellä ohitsenne. Selkäsi takana kuulet miten koira saa helliä kehuja palkaksi ja namin suuhunsa hienosti menneestä ohituksesta.

Samaan aikaan oma koirasi tempoo vieraan hirvityksen (koiran) perään kuulostaen rikkinäiseltä possulelulta henkitorven puristuessa kaulapantaa vasten kasaan. Jatkat yrityksiäsi hillitä yhtäkkiä kuuroksi muuttunutta koiraasi ja tunnet samalla miten kuuma ja polttava vanne puristaa päätä ja sydän tuntuu oudon metalliselta. Ajatukset ”miten noi pystyi tohon mut me ei?” ja ”mitä mä teen väärin?” kiertävät somasti vanhoja tuttuja uriaan aivoissa ja sinkoat ohittaneen koirakon perään vielä yhden katkeran katseen ennen kuin jatkat matkaasi.

 

Skenaario 2:

Istut parvekkeellasi/pihassasi/ikkunasi ääressä nauttimassa tyynestä kesäillasta, kun näet kahden koirakon lähestyvän toisiaan vähän matkan päässä. Jäät katselemaan miten etäisyys selkeästi toisilleen entuudestaan vieraiden koirien välillä vähitellen pienenee, miten koirat kaartavat toisiaan kohti hännät valppaasti pystyssä, niskat rentona. Toinen koirista on rohkeampi, tekee ensin aloitteen ja nuuskuttaa toisen poskipieliä. Seuraat tapahtumia hymyillen ja koirat etenevät sopuisasti tutustumisrituaaleissaan. Omistajat jutustelevat kohteliaasti keskenään ja toinen koirista niiaa maahan kutsuakseen toista leikkiin.

”Onpa hauskaa!” ajattelet, kunnes muistat jälleen kerran, että sama ei koskaan onnistuisi omalla kohdallasi. Hymy hyytyy ja katse laskeutuu syliin. Tunnet kylmän metallisen kouraisun sydämessä kun poistut paikalta.

 

Skenaario 3:

Tuttu ihminen kertoo miten heidän koiransa kanssa on ”niin raskasta” ulkoilla koska se haluaisi tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Itse ajattelet miten oma koirasi vastaavassa tilanteessa mielellään ravistelisi vastaantulijoita hampaillaan, vaikkapa lahkeesta, vain jotta saisi toivotettua ymmärtämättömästi samaan tilaan toikkaroineet kaksijalkaiset lähimpään helvettiin läheltään. Kun tuttusi jatkaa selostustaan koiransa ylimääräisestä rakkausenergiasta, katseesi alkaa harhailla ja tutuksi käynyt, metallilta maistuvat tunne tekee itseään taas tykö…

________________________________________________________________

Jos häpeä on ryhdin kumaraan saava, ihmisen kutistava tunne, kateus on kovettava. Se saa nostamaan leuan ylös ja tekee katseesta kovan samalla kun huulet puristuvat yhteen. Se kumpuaa usein epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja joskus harhaisesta käsityksestä, että itselle kuuluisi perusteetta sama kuin jollekin toiselle. Joskus sitä tuntee kateutta, koska joku toinen on onnistunut siinä missä itse ei ole.

Minä tunnen kateutta juuri siksi. Minun koirani piti olla tasapainoinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva. Minun koirani kuului olla se, joka ohittaa rähisijät tyynesti ja alentuvasti niitä vilkaisemalla. Minun koirastani piti tulla se josta kaikki sanovat miten hyvin koulutettu se on. (Joskus ajattelen, että mikäli minun koirastani todella olisi tullut sellainen kuin olisin halunnut, olisin ehkä ollut kestämättömän ylimielinen saavutuksestani. Tiedättehän, sillä lailla hiljaisesti katseella kertovalla tavalla, vihjauksin jotka jäävät sanattomasti ilmaan roikkumaan. Sen sijaan pääsen lukemaan sitä muiden katseista – ja kestämätöntä sekin on.)

Minulle on ollut helpompi sparrata itseni häpeästä eroon kun kateudesta. Tuntemani kateuden lähteet ovat kaikkialla: telkkarin koiraohjelmissa, mätsäreiden ilmoituksissa, agilityseurojen mainoksissa, koirapuistosta kuuluvissa riemuhaukuissa. Kaikki ne muistuttavat asioista joita meillä ei voi tehdä. Olen kateellinen kaikille jotka voivat harrastaa koiransa kanssa sosiaalisia harrastuksia tai vaikka vain kulkea rennosti ja luottavaisin mielin sen kanssa kadun ihmisvilinässä.

_________________________________________________________________

Suomalaisten kansallistunteen sanotaan olevan kateus ja siihen suhtaudutaan meillä tunteen yleisyydestä huolimatta negatiivisesti: kateelliset ihmiset ovat pikkusieluisia ja katkeria, heidän omasta elämästään puuttuu sisältö ja he kieriskelevät vain omassa kurjuudessaan. Nämä ajatukset voivat osittain olla tottakin, mutta kateus on kuitenkin myös hyvin inhimillinen tunne. Se muistuttaa meitä asioista, joita pidämme tai olemme oppineet pitämään tärkeinä itsellemme.

Se, miksi minä eniten elämässäni tunnen kateutta koiranomistajuuteen liittyvistä asioista tuntuu järjellä ajatellen turhalta. Elämässäni on kaikki hyvin, minulla on paljon enemmän turvallisuuden ja onnellisuuden tunteita herättäviä asioita elämässäni kuin monilla muilla tässä maailmassa. Miksi sitten juuri koiranomistajuus? Koska se muistuttaa minua omista epäonnistumisistani, tai ainakin niinä pitämistäni asioista. Sanotaan, että tekemiensä virheiden kanssa on pakko oppia elämään, mutta päteekö se myös virheisiin joita ei tiedä tehneensä?

Toivottavasti.

(Kelvoton omistaja kierii katarsiksessaan; lue edellinen osa täältä.)

 

Paikka, missä sielu(t) lepää

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Lähdin Koiran kanssa mökille.

Täällä metsän keskellä lepää ihmisen mieli. Sisään kannettavassa juomavedessä ja viinin nauttimisessa pestyistä jogurttimukeista on vaan sitä jotakin. Myös tällä hetkellä vieressäni röhnöttävä nelijalkainen nauttii olostaan silmin nähden. Rauhallinen ympäristö selkeästi sopii tuolle karvaiselle misantroopikollemme; se on ollut huomattavan rento ja omaksi itsekseen suorastaan zeniläinen. Pistää miettimään, josko koiramme onkin henkinen maalainen, jonka sielu itkee verta sen joutuessa asumaan kaupungissa? Sydämeltään naturisti, joka mieluiten kirmaisi kaikki päivät läpi niittyjen tuulen hyväillessä (olemattomia) palleja? Tämä taas sysää harkitsemaan äkkimuuttoa kaupungista vaikka vanhaan rintamamiestaloon jonkun kantatien varrelle, kauas sivistyksestä ja omaan rauhaan. Tai vaikka korsuun keskelle metsää, ei se niin tarkkaa olisi.

Johtunee koiran alentuneesta tarpeesta vahtia ympäristöään täällä, mutta sen kanssa on ollut valtavan hauska puuhailla remmittä pihapiirissä. Dude seurailee minua kiinnostuneena ympäriinsä ja on hienosti kuulolla. Tyyppihän on oikeastaan aika mainio, enpä muistanutkaan!

Erämaahan muuttamisen lisäksi olen miettinyt Koiran stressitasoja yleisesti. Meillä pyritään rajoittamaan rajusti leikkimistä ja aktivointina ohjataan sitä mielummin käyttämään nenäänsä. Nykyisessä asuinympäristössä esiintyviä stressinaiheuttajia emme kuitenkaan valitettavasti pysty kontrolloimaan. Jos lenkillä ollessa nurkan takaa säntää kolmea koiraa ulkoilutava rullalautailija vetolaukun ja oman äänensä juuri löytäneen leikki-ikäisen mentaliteetin kanssa (toim.huom. surutta kärjistetty esimerkki), me emme voi sille mitään. Ja jos koiran elimistö kohtaa stressiä lähes päivittäin (ts. kroonistunut stressi?), ei ole mikään ihme että se välillä saa ylimitoitettuja henkiravistuksia.

Tällaiset rennot ja mukavat kokemukset koiran kanssa olemisesta ovat kuitenkin tervetulleita ja ne antavat taas uskoa siihen, että tyyppi on kohtalaisen tasapainoinen yksilö, kunhan vääriä nappuloita painelevia ärsykkeitä ei ole liikaa. Vielä kun saisi kaupunkioloihin siirrettyä tämän mielentilan, mutta jatkan pohdintoja koiraan vaikuttavan stressin syvimmästä olemuksesta niin ehkä tässä joku hämärä selkeys muodostuu.

 

Lomalla kaikesta

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kaivan avaimet esiin ja asetan ne ulko-oven lukkoon. Livahdan äkkiä sisälle eteiseen ja suljen nopeasti oven perässäni jotta tervehtimään tassutteleva nelijalka ei pääsisi livahtamaan rappukäytävään.

Pysähdyn. Jään kuuntelemaan. Kotona on hiljaista, jääkaappi hurisee keittiössä. Ulkoa kuuluu ohi ajavan auton ääni. Se mitä en kuule on Koiran kynsien rapsutus laminaattilattialla sen tullessa tervehtimään kotiinpalaajaa. Ei kuulu naukaisevaa haukotusta kun tyyppi ensin herää uniltaan tai tömähdystä kun se hypähtää alas lempipaikaltaan sohvan selkänojalta.

Vähän aikaa olo on hämmentynyt, mutta sitten muistan. Ai niin! Jäimme juhannuksesta lomalle ja jätimme koiran anoppilaan Keski-Suomeen täksi viikoksi. Koira viihtyy siellä huomion keskipisteenä ja appivanhemmat puolestaan pitävät karvaisesta seuralaisestaan yli kaiken, joten diili oli kaikille osapuolille edullinen.

________________________________________________

Kulunut viikko on ollut tunteiltaan ristiriitainen. Toisaalta on mukava herätä tai mennä nukkumaan ilman että ensimmäisenä tai viimeisenä pitää lähteä ulos pissihommiin. On ollut rentouttavaa ajatella vain itseään, mahdollisuutta mennä ja tulla miten huvittaa. Ei ole ollut pakko mennä lenkille – tai edes ulos – jos ei ole huvittanut. Ja toisaalta rutiinit ovat olleet hukassa ja koti on ollut kovin autio. On tullut monta kertaa turhaan havahduttua ajatukseen siitä että koira pitää ruokkia tai että voisi lähteä lenkille. Kukaan ei ole käpertynyt önisten viereen sohvalla eikä pyörinyt kotiin tullessa innoissaan jaloissa (mieskin vain korkeintaan nopeasti halaa jos sattuu olemaan kotona, ei pentele pyöri jaloissa sekään). Kukaan ei ole tuijottanut korventavasti niskaa samalla kun syön jotain sohvalla tai maannut kuolleen painon lailla jalkojen päällä sängyssä öisin. Ja näitä asioita on ollut ikävä.

Koiranomistajuus on kyllä kokovartalolaji. Sitä voi kyllä tehdä vähän sinne päin tai takki muuten auki, mutta silloin irti saadut kokemuksetkin ovat eräänlaista kevytomistajuutta – vähä niinku ihan kiva. Koira elämässä rytmittää arkea, tuo siihen sisältöä ja syvyyttä sekä – ainakin meidän tapauksessamme – saa kokemaan koko tunneskaalan päästä päähän. Ja jos tuo elämää hyvässä ja huonossa rytmittävä tekijä ei yhtäkkiä olekaan läsnä, ei varmaan ole ihme jos ihmiset ovat vähän pallo hukassa.

Niin kuin me nyt.

 

Note to self

Nyt kun ulkoilu on taas saanut turhan kireitä piirteitä ajattelin, että voisi olla hyvä ajatus kirjata ylös ohjenuorat, joilla ulkoilusta on mahdollista selvitä ilman isompia verisuonten katkeamisia päässä.

Jaa-a, ehkä kirjon näistä vielä huoneentaulun tai jotain.

Kelvottoman omistajan vakiotunne osa 1: häpeä

Varmasti jokainen jonka koira on joskus käyttäytynyt kuin pullopersesika tietää sen tunteen, kun koko naama tuntuu punehtuvan, ryhti menee aavistuksen kumaraan ja pää painuu alaspäin samalla kun yrittää poistua päällä olevasta tilanteesta niin nopeasti kuin mahdollista. Kas, sehän on tuttu vakiotunne häpeä! Oli kyse sitten siitä että koira räyhää vastaantulevalle toiselle koiralle tai päättää alkaa pungertaa pökäleitä ulos keskelle suojatietä parhaassa iltapäiväruuhkassa samalla kun huomaa unohtaneensa ottaa kakkapussin mukaan, häpeän tunne on aina yhtä musertava.

Oikeastaan häpeä lamaannuttaa ihmisen, sulkee osan käytöksestä ja aivotoiminnasta kun ajatukset pyörivät vain siinä että pääsisi mahdollisimman nopeasti pois muiden katseiden keskiöstä. Sillä harvemmin sitä kokee häpeää kun kukaan ei ole läsnä todistamassa korvia kuumottavaa tilannetta. Häpeän tunteeseen liittyykin siis vahvasti ajatus siitä mitä muut ajattelevat, minkälaiseksi ihmiseksi henkilö X määritellään muiden toimesta. Tämä ryhmä ”muut” puolestaan saattaa vaihdella satunnaisista ohikulkijoista harrastustoiminnan sidosryhmiin. Häpeää ei välttämättä niinkään tunne tuttujen ihmisten seurassa, koska heistä ajattelee, että nämä ovat empaattisempia tai ikään kuin vähän tsemppaavat mielessään vaikeassa tilanteessa. Tarkemmin sanoen häpeän tunne liittyy siis usein nimenomaan tuntemattomiin tai sellaisiin ihmisiin joita ei tunne hyvin.

Koiran törttöillessä määrittelyn kohteeksi joutuu armotta omistaja ja epäilen, että monet koiran eläimeksi tunnistavat kokevat salaisesti olevansa oikeutettuja vetämään omat johtopäätöksestä X:stä. ”Tuolla lailla vetää koira, varmaan laiskuuttaan ei ole jaksettu opettaa kunnon kävelyä hihnassa” tai ”Noin rumasti räkyttää vastaantulijoille, ei varmaan ole tajuttu sosiaalistaa kunnolla”. Pahimpia ovat tyypit, jotka kokevat moraaliseksi velvollisuudekseen ilmoittaa mielipiteistään myös ääneen: ikään kuin moitteiden kohteena oleva ei itse tiedostaisi ongelmiaan ja tuntisi jo valmiiksi – ylläri ylläri – häpeää. Toisen mielen pahoittaminen tällä tavalla on äärimmäisen moukkamaista ja aikuisen ihmisen empatiakyvyn pitäisi olla tätä paremmin kehittynyt.

Sen lisäksi, että häpeän paras kaveri on leimautuminen jollain mystisellä tapaa huonoksi ihmiseksi, siihen liittyy tiiviisti myös yhteiskunnalliset ja sosiaaliset normit. Se, miten tilanteissa kuuluu toimia ja mikä on hyvin käytöksen mukaista. Ja räyhäävä koirahan ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Myös räyhärin omistaja kyllä tietää tämän ja todennäköisesti on yrittänyt parhaansa mukaan kitkeä käytöstä rakkaasta karvakoirastaan. Ihmisissä on syvällä halu kuulua johonkin ja olla osa toimivaksi kokemaansa yhteiskuntaa, ja muiden silmissä huonosti käyttäytyvä koira ikään kuin erkaannuttaa ja eristää omistajaa ympäröivästä maailmasta. Eristäytyminen voi myös olla omistajan vapaaehtoinen valinta: kaikkien vaikeiden tilanteiden välttely voi tehdä arkielämästä helpompaa, mutta se myös  sulkee paljon pois. Jos lenkeillä ei voi käydä kuin tietyissä paikoissa ja tiettyyn kellonaikaan se väistämättä rajoittaa elämää ja vie osan koiran kanssa olemisen ilosta pois. Jo pelkästään se, että joutuu lenkeillä hermoilemaan mahdollisesti vastaantulevia ikäviä tilanteita tekee tämän.

_____________________________________________

Itse olen paljon miettinyt näitä asioita kuluneen talven aikana. Omalla kohdalla häpeä liittyy vahvasti siihen, että olen aina kuvitellut osaavani toimia koirien kanssa ja silti käsissäni on ongelmakoira, jota joudun silloin tällöin häpeämään. Ajatus siitä, että ihmiset ajattelevat että olen osaamattomuuttani pilannut koiran ja tehnyt siitä sellaisen kuin se on, on sietämätön.

Kirjoitin aiemmin, että häpeän tunne liittyy monesti voimakkaimmin tuntemattomiin ihmisiin ja heidän mielipiteisiinsä. Eikö tämä ole outoa? Miksi antaisi tuntemattomille tai omassa elämässä painoarvoltaan vähäpätöisille ihmisille vallan vaikuttaa itseensä negatiivisesti? Heidän reaktioihinsa ja tunne-elämäänsä kun ei yksinkertaisesti voi itse vaikuttaa mitenkään ja mitä väliä on jonkun randomin tyypin mielipiteillä ylipäätään? Tärkeintä on se, että itse tietää yrittävänsä toimia niin kuin on oikein ja tätä toistelen itselleni lenkeillä kun vaikka vaikeissa ohitustilanteissa ohikulkija tuijottaa meitä yrittäessäni pitää koiraani hallinnassa. Tuijottakoot, pääasia että tilanne ei lähde käsistä.

Ihmisillä on inhimillinen taipumus yrittää piilottaa tai häivyttää noloiksi tai häpeällisiksi kokemiaan asioita. Minäkin tein niin aikaisemmin: en halunnut kertoa kenellekään ongelmista joita meillä oli koiramme kanssa. Lähipiirille sievistelin niitä, uusille tuttavuuksille en olisi suurin surminkaan kertonut niistä. Häpesin sitä, että meidän koiramme ei ole yhteiskuntakelpoinen ja pelkäsin, että meidät leimataan huonoiksi koiranomistajiksi.

Enää en aio suostua siihen. Olen jo kyllin kauan soimannut ja syyttänyt itseäni kaikesta mahdollisesta koiran kasvatukseen liittyvästä ilman, että tarvitsin siihen apua yhdeltäkään ulkopuoliselta. Pikkuhiljaa olen alkanut ajatella, että kaikki ongelmamme koiran kanssa eivät ole meidän aiheuttamiamme. Meillä on reaktiivinen ja haastava koira ja sen asian kanssa on pystyttävä elämään, piste. Olen alkanut puhua asiasta avoimesti ja kertonut ponnisteluistamme saada yhteiselo tasapainoon. En suostu enää häpeämään sitä, että koirani ei istu täydellisen koiran muottiin ja tuskin tulee koskaan istumaankaan. Me yritämme sen kanssa parhaamme niin kauan kuin ikinä jaksamme ja samalla yritämme ymmärtää sitä sellaisena kuin se on.

Tämä blogi on osa tätä häpeänkarkoitusprosessiani ja haluan tätä kautta tarjota vertaistukea jokaiselle, joka koskaan on hävennyt koiraansa. Jokaiselle, joka koskaan on ajatellut koiransa olevan huono tai itse olevansa syystä tai toisesta kelvoton koiranomistaja.

Kevätauringon paljastamia edistysaskeleita

Tällaisina kevään ensimmäisinä kauniina ja kunnolla lämpiminä päivinä minulla on aina jossain määrin skeptinen olo. Jossain takaraivon uumenissa raksuttaa epäilys siitä, että kylmästi puhaltava pohjoistuuli ja kasvoja piiskaava räntäsade kyttäävät tilaisuuttaan iskeä pahaa aavistamattomien auringosta ja lämmöstä nauttijoiden kimppuun.

Tästä toteamuksesta päästäänkin sitten näppärästi pitkin aasinsiltaa siihen, että vähän sama olo on tuon koiramme touhuista tällä hetkellä. Olen suurella mielenkiinnolla jo hetken aikaa seuraillut sen käyttäytymistä ja dynamiikkaa suhteessa minuun. Ja ristiä seinään, sillä edistystä on ilmassa. Edistymisen juuret ovat tammikuisessa intensiivikoulutuksessamme jossa laitettiin meidän lauman arvojärjestykset ja käytössäännöt uusiksi. Kevät on kulunut omaksuen uusia tapoja olla koiran kanssa ja totutellen niihin ja nyt tuntuu että jonkinlaiset hedelmät kovasta työstä ovat nyt maisteltavissa.

Käytin ilmausta ”edistystä ilmassa”, koska kyse on lähinnä tunteesta että jotain on muuttunut. En osaa kuvailla tarkalleen että mitä, mutta sen huomaa pienistä arkisista tilanteista: siitä miten koira reagoi komentamiseen, miten se hakee huomiota ja ylipäätään siitä miten se katsoo minua. Toisin kuin ennen, se selvästi välillä mielistelee minua ja on joissain tilanteissa jopa hakenut turvaa läheisyydestäni. Vaikka edistyminen on siis lähinnä ohikiitäviä hetkiä ja tunnetiloja tapahtumien jatkumossa, on niiden hetkien huomaaminen hyvin kallisarvoista. Yhden konkreettisen muutoksen osaan kuitenkin nimetä: nykyään Koira saattaa nimittäin hymyillä kun se erityisen iloisena tassuttaa luo rapsutettavaksi. Tiedättehän, sellainen ihmisen hymyä matkiva etuhampaat paljastava hassu irvistys? Ei se ole koskaan ennen tehnyt niin!

Olen myös tietoisesti yrittänyt opetella lisää Koiran hienovaraisempiakin signaaleja ja tehdä sitä nimenomaan koiramaisesta näkökulmasta, ilman inhimillistämislaseja silmillä. Ja kyllä, koira antaa ihan selkeitä signaaleja kunhan vaan tajuaa rekisteröidä niitä tarpeeksi nopeasti. Se kun tuppaa toimimaan niin räjähtävällä vauhdilla joka asian suhteen, että osa signaaleista voi helposti jäädä huomaamatta.

Lisäksi olen aktiivisesti pyrkinyt tarkastelemaan omaa suhtautumistani koiranomistajuuteeni: odotanko koiralta asioita joita sillä ei yksinkertaisesti ole rahkeita toteuttaa (vrt. suhtautuminen ärsykkeisiin lauhkeammin)?  Jos ja kun koira ei luonteeltaan ole sellainen kuin olisin toivonut, eikö ole helpompaa toimia niillä eväillä mitä käytettävissä on kuin väkisin yrittää pakottaa koira sille vääränmalliseen muottiin? Minun koirani ei ole huono vaikka se ei yltäisikään asettamiini kriteereihin, se kun on vilpittömästi ja rehellisesti vain ja ainoastaan oma itsensä. Näiden asioiden kanssa olen siis paininut ja painin edelleen. Osa oivalluksista ei välttämättä mairittele rakentamaani kuvaa itsestäni koiranomistajana (joka ottaa muutenkin pohjakosketusta välillä), mutta ainakin yritän hyväksyä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Kaiken kaikkiaan sanoisin siis, että vaikka meillä on edelleen haasteita arjessa ja koiralla on ihan selkeitä yhteiskuntakelpoisuusongelmia, minun suhteeni koiraan alkaa nyt olla oikealla tolalla. Ja askeleita oikeaan suuntaan on otettu muutenkin. Mitä tulee alussa mainittuihin kevään takapakkeihin, niin kyllä tässä koko ajan sellainen pieni pelko persiissä on että kohta tulee takapakkia ja lujaa. Tapahtuu jotain, joka deletoi kaiken saavutetun edistyksen ja olemme takaisin siinä epätietoisuuden ja suoranaisen toivottomuuden tilassa mikä minun päässäni vallitsi viime syksynä. Jokin epäjohdonmukaisuus käyttäytymisessä tai pieni periksianto jossain ja koko huolella rakennettu korttitalo romahtaa (anna pirulle pikkusormi niin se kusee taskuun, sanoi mieheni joskus). Onneksi olen oppinut koirasta lukemaan, että se ei ole ihmisen epäjohdonmukaisuuksien suhteen niin ehdottoman anteeksiantamaton kuin aikaisemmin ajattelin, mutta ei se edelleenkään ole koira jonka kanssa voisi vain olla. Mutta se on meidän koiramme, kaikessa hetkittäisessä raivostuttavuudessaan oma, vilpitön itsensä.

Itse paholainen neljällä jalalla?

Useimmat tietävät järjellään, että koirien inhimillistäminen on usein hyödytöntä ja joskus myös haitallista. Inhimillistäminein häivyttää meiltä sen tosiasian, että koirat ovat eläimiä. Ne eivät suunnittele tekosiaan tai ajattele niiden seurauksia. Ne eivät hallitse käsitteellistä ajattelua vaan toimivat täysin viettiensä ja ihmisiltä opitun koodiston mukaan. Inhimillistäminen erottaa ihmistä ja koiraa toisistaan, koska kun ihminen käsittelee koiraa kuin toista ihmistä, kumpikaan ei ymmärrä toisiaan ja syntyy ongelmia.

Vaikka nykyinen tiedemaailma tunnustaa että koirat useiden muiden nisäkkäiden tapaan tuntevat surua ja muita tunteita, on epäreilua odottaa niiltä ihmisimäistä käytöstä tai olettaa niiden mielen toimivan samalla tavalla. Minä ymmärrän tämän erinomaisen hyvin järjellä ajateltuna, mutta Koiran suklaarusinasilmiin katsoessani voin vaikka vannoa että sen pienessä päässä vilistää ajatuksia enemmän kuin minulla ja miehellä yhteensä. Ja mikä pahinta, välillä minusta tuntuu että se juonittelee meitä vastaan.

Tunnen välillä täysin järjenvastaisesti, että Koira piruuttaan  toimii välillä vastoin sitä mitä siltä odotetaan. Joskus taas olen vakuuttunut, että se hautoo pakoa luotamme. Ei ollakseen muiden ihmisten koira, vaan ollakseen lontooksi sanottuna nobody’s dog, oman itsensä herra.

Fakta on, että se tekee välillä oman päänsä mukaan koska on päättänyt, että sen tapa toimia on parempi (tämän voi sanoa täysin kliinisesti, sillä se pitää paikkansa koiramaisellakin tasolla). Ihmisen asettamat käyttäytymismallit eivät ole sen mielestä kannattavia ja fiksu, itsenäinen koira tekee omat ratkaisunsa. Otanko minä siis liian henkilökohtaisesti koirani? Enkö kaikesta järkeilystä huolimatta kuitenkaan osaa suhtautua siihen kuin eläimeen? Joskus synkimpinä hetkinä olen purkanut miehelle tuntojani sitä miten Koira on yksi paholainen, kiusaa minua tahallaan ja haluaa tuhota mielenterveyteni. Mies on tarttunut kädestä ja selittänyt kuin pikkulapselle, että asia ei todellakaan ole niin: ”Koira on pieni koira ja rakastaa meitä ja haluaa kuulua meidän laumaan”.

Ja niin tottahan tuo oikeasti on, joskus on vaan niin vaikeaa muistaa se kun omat virheelliset, ihmismäiset tulkinnat ja päänsisäiset skenaariot hiljentävät järjen äänen. Mutta oikeastaan kyse on siitä, että me ihmiset olemme mahdottomia. Me vaadimme koirilta niiden lajityypillisen käyttäytymisen vastaisia asioita (ei saa jahdata liikkuvia kohteita, ei saa haukkua epäilyttäville asioille) ja mikä kummallisinta, oletamme niiden osaavan asioita joita niille ei ole opetettu tai joissa ei ole järkeä koiran näkökulmasta (klassinen esimerkki: ”saat haukkua tunkeilijoille mutta et postinjakajalle”). Koiralle ei voi selittää asioita kuin pikkulapselle ja odottaa sen jälkeen että se tietäisi mitä sen pitää tehdä. ”Mutta kun se kuunteli minua niin tarkkaavaisesti!” Ehkä niin, mutta ei se kuitenkaan erottanut puheesta kuin korkeintaan muutamat siellä vilahtaneet tutut sanat – joiden merkityksen se on älykkäänä eläimenä oppinut itsenäisesti toistojen kautta kuin Pavlovin koirat.

Eli sen sijaan, että vihastuisi ja turhautuisi kun koira ei tee mitä siltä odotetaan, pitäisi vetää syvään henkeä ja miettiä ovatko odotukset linjassa koiran ymmärtämis- ja osaamistasojen kanssa. Onko koira varmasti ymmärtänyt mitä sen pitäisi tehdä? Käytetäänkö koiralla oikeaa valuuttaa palkkaamiseen? Onko ympärillä liikaa häiriötekijöitä käskyn läpisaamiseen? Ja mikä tärkeintä, ei pidä ottaa henkilökohtaisesti koiran toimintaa, sillä se on eläin ja siten aina vilpitön tekemisissään. Minun on helppo kirjoittaa nämä asiat tähän, mutta niiden mielessäpitäminen ei aina onnistu vaikka nitä tulee muutenkin pyöriteltyä korvien välissä usein. Ei auta muu kuin jatkaa päänsisäistä harjoittelua, sillä johdonmukaisella toistolla saa muutoksia aikaan – ihan niinkuin koirankoulutuksessakin.