Ylämäen tuulisella huipulla

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Teille, joiden elo koiranne kanssa on jatkuvaa ruusuilla tamppaamista tämä seuraava lause voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä: koiramme on viime aikoina tuottanut paljon iloisia fiiliksiä. Meille, joille koira-arki tarkoittaa välillä oman ja koiran pään kuvainnollista seinään hakkaamista se voi olla parasta, mitä koirastaan voi kirjoittaa.

Olen nauttinut koiran seurasta, seurannut sen tekemisiä ja tarkannut sen reaktioita asioihin. Se on esimerkiksi ollut ilahduttavan hyvin kuulolla lenkeillä, tutustunut ystävällisesti uusiin ihmisiin tai osannut tarvittaessa ottaa ihan vaan rauhassa.

Ehkä kyse on vähän minustakin.

Ehkä kyse on myös siitä, että minä en ole viime aikoina pingottanut niin paljoa. ”Se on vaan rähinää, mitä sitten” sanoi joku joskus.

Minä olen vaatinut itseltäni koiranomistajana paljon, samoin myös koiraltani, ja osan ongelmista olen suurennellut päässäni isommaksi kuin ne ovatkaan. Pitäisi antaa koiralle enemmän mahdollisuuksia näyttää mihin se pystyy, mutta omaan tynnyriin vetäytyminen on usein helpompaa. Turvallisempaa. Suoja pettymyksiltä ja muiden hiljaiselta tuomiolta.

Olen koiran kanssa useasti todistanut, että pessimisti voi todellakin pettyä. Toisaalta se jaksaa kerta toisensa jälkeen myös yllättää iloisesti ja silloin tällöin myös tehdä tismalleen sen mitä siltä odotankin. Tosiasiassa lempiasiani Koirassa on kuitenkin se, että se tekee välillä juuri niin kuin se itse näkee parhaaksi.

Joku toinen onkin joskus todennut, että terrieri-ihmiset ovat masokisteja. Hmm…

 

Advertisement

Paikka, missä sielu(t) lepää

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Lähdin Koiran kanssa mökille.

Täällä metsän keskellä lepää ihmisen mieli. Sisään kannettavassa juomavedessä ja viinin nauttimisessa pestyistä jogurttimukeista on vaan sitä jotakin. Myös tällä hetkellä vieressäni röhnöttävä nelijalkainen nauttii olostaan silmin nähden. Rauhallinen ympäristö selkeästi sopii tuolle karvaiselle misantroopikollemme; se on ollut huomattavan rento ja omaksi itsekseen suorastaan zeniläinen. Pistää miettimään, josko koiramme onkin henkinen maalainen, jonka sielu itkee verta sen joutuessa asumaan kaupungissa? Sydämeltään naturisti, joka mieluiten kirmaisi kaikki päivät läpi niittyjen tuulen hyväillessä (olemattomia) palleja? Tämä taas sysää harkitsemaan äkkimuuttoa kaupungista vaikka vanhaan rintamamiestaloon jonkun kantatien varrelle, kauas sivistyksestä ja omaan rauhaan. Tai vaikka korsuun keskelle metsää, ei se niin tarkkaa olisi.

Johtunee koiran alentuneesta tarpeesta vahtia ympäristöään täällä, mutta sen kanssa on ollut valtavan hauska puuhailla remmittä pihapiirissä. Dude seurailee minua kiinnostuneena ympäriinsä ja on hienosti kuulolla. Tyyppihän on oikeastaan aika mainio, enpä muistanutkaan!

Erämaahan muuttamisen lisäksi olen miettinyt Koiran stressitasoja yleisesti. Meillä pyritään rajoittamaan rajusti leikkimistä ja aktivointina ohjataan sitä mielummin käyttämään nenäänsä. Nykyisessä asuinympäristössä esiintyviä stressinaiheuttajia emme kuitenkaan valitettavasti pysty kontrolloimaan. Jos lenkillä ollessa nurkan takaa säntää kolmea koiraa ulkoilutava rullalautailija vetolaukun ja oman äänensä juuri löytäneen leikki-ikäisen mentaliteetin kanssa (toim.huom. surutta kärjistetty esimerkki), me emme voi sille mitään. Ja jos koiran elimistö kohtaa stressiä lähes päivittäin (ts. kroonistunut stressi?), ei ole mikään ihme että se välillä saa ylimitoitettuja henkiravistuksia.

Tällaiset rennot ja mukavat kokemukset koiran kanssa olemisesta ovat kuitenkin tervetulleita ja ne antavat taas uskoa siihen, että tyyppi on kohtalaisen tasapainoinen yksilö, kunhan vääriä nappuloita painelevia ärsykkeitä ei ole liikaa. Vielä kun saisi kaupunkioloihin siirrettyä tämän mielentilan, mutta jatkan pohdintoja koiraan vaikuttavan stressin syvimmästä olemuksesta niin ehkä tässä joku hämärä selkeys muodostuu.

 

Kevätauringon paljastamia edistysaskeleita

Tällaisina kevään ensimmäisinä kauniina ja kunnolla lämpiminä päivinä minulla on aina jossain määrin skeptinen olo. Jossain takaraivon uumenissa raksuttaa epäilys siitä, että kylmästi puhaltava pohjoistuuli ja kasvoja piiskaava räntäsade kyttäävät tilaisuuttaan iskeä pahaa aavistamattomien auringosta ja lämmöstä nauttijoiden kimppuun.

Tästä toteamuksesta päästäänkin sitten näppärästi pitkin aasinsiltaa siihen, että vähän sama olo on tuon koiramme touhuista tällä hetkellä. Olen suurella mielenkiinnolla jo hetken aikaa seuraillut sen käyttäytymistä ja dynamiikkaa suhteessa minuun. Ja ristiä seinään, sillä edistystä on ilmassa. Edistymisen juuret ovat tammikuisessa intensiivikoulutuksessamme jossa laitettiin meidän lauman arvojärjestykset ja käytössäännöt uusiksi. Kevät on kulunut omaksuen uusia tapoja olla koiran kanssa ja totutellen niihin ja nyt tuntuu että jonkinlaiset hedelmät kovasta työstä ovat nyt maisteltavissa.

Käytin ilmausta ”edistystä ilmassa”, koska kyse on lähinnä tunteesta että jotain on muuttunut. En osaa kuvailla tarkalleen että mitä, mutta sen huomaa pienistä arkisista tilanteista: siitä miten koira reagoi komentamiseen, miten se hakee huomiota ja ylipäätään siitä miten se katsoo minua. Toisin kuin ennen, se selvästi välillä mielistelee minua ja on joissain tilanteissa jopa hakenut turvaa läheisyydestäni. Vaikka edistyminen on siis lähinnä ohikiitäviä hetkiä ja tunnetiloja tapahtumien jatkumossa, on niiden hetkien huomaaminen hyvin kallisarvoista. Yhden konkreettisen muutoksen osaan kuitenkin nimetä: nykyään Koira saattaa nimittäin hymyillä kun se erityisen iloisena tassuttaa luo rapsutettavaksi. Tiedättehän, sellainen ihmisen hymyä matkiva etuhampaat paljastava hassu irvistys? Ei se ole koskaan ennen tehnyt niin!

Olen myös tietoisesti yrittänyt opetella lisää Koiran hienovaraisempiakin signaaleja ja tehdä sitä nimenomaan koiramaisesta näkökulmasta, ilman inhimillistämislaseja silmillä. Ja kyllä, koira antaa ihan selkeitä signaaleja kunhan vaan tajuaa rekisteröidä niitä tarpeeksi nopeasti. Se kun tuppaa toimimaan niin räjähtävällä vauhdilla joka asian suhteen, että osa signaaleista voi helposti jäädä huomaamatta.

Lisäksi olen aktiivisesti pyrkinyt tarkastelemaan omaa suhtautumistani koiranomistajuuteeni: odotanko koiralta asioita joita sillä ei yksinkertaisesti ole rahkeita toteuttaa (vrt. suhtautuminen ärsykkeisiin lauhkeammin)?  Jos ja kun koira ei luonteeltaan ole sellainen kuin olisin toivonut, eikö ole helpompaa toimia niillä eväillä mitä käytettävissä on kuin väkisin yrittää pakottaa koira sille vääränmalliseen muottiin? Minun koirani ei ole huono vaikka se ei yltäisikään asettamiini kriteereihin, se kun on vilpittömästi ja rehellisesti vain ja ainoastaan oma itsensä. Näiden asioiden kanssa olen siis paininut ja painin edelleen. Osa oivalluksista ei välttämättä mairittele rakentamaani kuvaa itsestäni koiranomistajana (joka ottaa muutenkin pohjakosketusta välillä), mutta ainakin yritän hyväksyä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Kaiken kaikkiaan sanoisin siis, että vaikka meillä on edelleen haasteita arjessa ja koiralla on ihan selkeitä yhteiskuntakelpoisuusongelmia, minun suhteeni koiraan alkaa nyt olla oikealla tolalla. Ja askeleita oikeaan suuntaan on otettu muutenkin. Mitä tulee alussa mainittuihin kevään takapakkeihin, niin kyllä tässä koko ajan sellainen pieni pelko persiissä on että kohta tulee takapakkia ja lujaa. Tapahtuu jotain, joka deletoi kaiken saavutetun edistyksen ja olemme takaisin siinä epätietoisuuden ja suoranaisen toivottomuuden tilassa mikä minun päässäni vallitsi viime syksynä. Jokin epäjohdonmukaisuus käyttäytymisessä tai pieni periksianto jossain ja koko huolella rakennettu korttitalo romahtaa (anna pirulle pikkusormi niin se kusee taskuun, sanoi mieheni joskus). Onneksi olen oppinut koirasta lukemaan, että se ei ole ihmisen epäjohdonmukaisuuksien suhteen niin ehdottoman anteeksiantamaton kuin aikaisemmin ajattelin, mutta ei se edelleenkään ole koira jonka kanssa voisi vain olla. Mutta se on meidän koiramme, kaikessa hetkittäisessä raivostuttavuudessaan oma, vilpitön itsensä.

Jaa niin kukas meillä asuukaan?

Viime aikoina olen pohtinut paljon tuon koiramme luonnetta. Siinä on aina ollut jonkinlaista kaksijakoisuutta, ääripäät ja kaikki siltä väliltä.  Koulutusjakson aikana saimme taatusti paljon paremman tuntuman koiraan, mutta välillä se tuntuu kuitenkin  edelleen pieneltä valkoiselta ja karvaiselta mysteeriltä. Haluan avata tätä asiaa lisää ja samalla korostaa sitä, että vaikka postaukset täällä blogissa voivat välillä olla negatiivisväritteisiä, on Koirassa ja meidän arjessamme myös hyviä puolia.

Asiaan. Sen voin sanoa varmuudella, että meidän koiramme on luonteeltaan terävästi ja matalalla kynnyksellä ärsykkeisiin reagoiva ”parempi överit kuin vajarit”-tyyppi. Lisäksi kuvailisin sitä sanoilla erittäin aktiivinen, erityisen tarkkaavainen, hyvin utelias, itsenäinen, älykäs, sekä äärimmäisen sinnikäs ja varautunut. Välillä minusta tuntuu, että koiramme omaa 9-vuotiaan lapsen tasoisen loogisen päättelykyvyn ja olen myös varma että jos porsaanreikien etsinnässä järjestettäisiin arvokisoja, se saisi valioyksilön kunniamaininnan. Se on myös taisteluhaluinen, oli kyse sitten leikkimisestä tai vastaantulevien koirien rökittämisestä ja se osaa ohjailla ihmisiä pelottavan taitavasti.

Pidimme aikaisemmin varmana sitä, että Koira kompensoi rähinällään epävarmuuksiaan. Luulimme myös, että se voidaan niputtaa pehmeiden koirien nippuun koska se tuntui muistavan huonot kokemukset pitkään. Nämä käsitykset saivat kuitenkin lentää romukoppaan kun kouluttajamme testasi Koiran luonnetta: kävi ilmi, että tyyppi on erinomaisen itsevarma, suoranainen macho, mistä ärhentelykin kumpuaa. Koira laitettiin myös suorilta kovien koirien kategoriaan, sillä se ei suinkaan muistele menneitä vaan tekee joka tilanteessa johtopäätöksensä niin nopeasti, että ihminen ei aina pysy edes mukana ja tästä nopeasta reaktiotavasta johtuu, että se vaikuttaa muistavan asioita. Luolakoirarotuna se ei muutenkaan paljoa ihmisiin nojaannu ja meidän yksilössä tämä piirre tuntuu korostuneen. Kouluttajan loppulause olikin, että tyyppi on oikein kunnon perinteinen terrieri. Ei varmaankaan siis mikään ihme, että meillä on ollut kädet täynnä haasteita!

En enää tarkasti muista miksi pidimme Koiraa arkana (ehkä sillä oli jotain tekemistä sen pentuajan kanssa), mutta pehmeä puoli siinä ehdottomasti kuitenkin on. Se rakastaa tulla tuhisten sohvalle viereen nojailemaan syliin aivan tietyllä tavalla. Se on aina innokkaasti kaikkeen osallistuva energiapakkaus, jonka kanssa on ilo touhuta yhdessä. Se antaa tehdä kaikki hoitotoimenpiteet nyppimisestä hampaiden harjaukseen todella mallikkaasti ja alistuu käsiteltävästi hämmästyttävän rauhallisesti. Omille koirakavereilleen se on väsymätön ja uskomattoman kohtelias leikkikumppani, joka ei päällepäsmäröi tai kiusaa kavereitaan. Tuttuja ihmisiä se tervehtii röhkimällä iloisesti samalla kun vääntäytyy jaloissa niin kippuralle että heiluttaa itseään hännällään naamaan.

Eli kerrassaan moniulotteinen pikku-ukko, niin hyvässä kuin huonossakin.

”Päivää, olen koira joka ei tykkää siitä että korviin kosketaan, mutta pipot ovat parasta ikinä”