Kelvottoman omistajan vakiotunne osa 2: Kateus

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa

Skenaario 1:

Olet lenkillä koiran kanssa ja vastaan tulee toinen koirakko. Samalla kun yrität ennustaa ja estää oman koirasi vääjäämättömiä reaktioita näet sivusilmällä miten vastaparin emäntä huikkaa iloisellä äänellä koiralleen käskyn ottaa kontakti. Toinen koira hellittää katseensa omastasi, tapittaa emäntäänsä kieli ulkona ja häntä rennosti viipottaen tassuttelee askel rentona omistajansa vierellä ohitsenne. Selkäsi takana kuulet miten koira saa helliä kehuja palkaksi ja namin suuhunsa hienosti menneestä ohituksesta.

Samaan aikaan oma koirasi tempoo vieraan hirvityksen (koiran) perään kuulostaen rikkinäiseltä possulelulta henkitorven puristuessa kaulapantaa vasten kasaan. Jatkat yrityksiäsi hillitä yhtäkkiä kuuroksi muuttunutta koiraasi ja tunnet samalla miten kuuma ja polttava vanne puristaa päätä ja sydän tuntuu oudon metalliselta. Ajatukset ”miten noi pystyi tohon mut me ei?” ja ”mitä mä teen väärin?” kiertävät somasti vanhoja tuttuja uriaan aivoissa ja sinkoat ohittaneen koirakon perään vielä yhden katkeran katseen ennen kuin jatkat matkaasi.

 

Skenaario 2:

Istut parvekkeellasi/pihassasi/ikkunasi ääressä nauttimassa tyynestä kesäillasta, kun näet kahden koirakon lähestyvän toisiaan vähän matkan päässä. Jäät katselemaan miten etäisyys selkeästi toisilleen entuudestaan vieraiden koirien välillä vähitellen pienenee, miten koirat kaartavat toisiaan kohti hännät valppaasti pystyssä, niskat rentona. Toinen koirista on rohkeampi, tekee ensin aloitteen ja nuuskuttaa toisen poskipieliä. Seuraat tapahtumia hymyillen ja koirat etenevät sopuisasti tutustumisrituaaleissaan. Omistajat jutustelevat kohteliaasti keskenään ja toinen koirista niiaa maahan kutsuakseen toista leikkiin.

”Onpa hauskaa!” ajattelet, kunnes muistat jälleen kerran, että sama ei koskaan onnistuisi omalla kohdallasi. Hymy hyytyy ja katse laskeutuu syliin. Tunnet kylmän metallisen kouraisun sydämessä kun poistut paikalta.

 

Skenaario 3:

Tuttu ihminen kertoo miten heidän koiransa kanssa on ”niin raskasta” ulkoilla koska se haluaisi tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Itse ajattelet miten oma koirasi vastaavassa tilanteessa mielellään ravistelisi vastaantulijoita hampaillaan, vaikkapa lahkeesta, vain jotta saisi toivotettua ymmärtämättömästi samaan tilaan toikkaroineet kaksijalkaiset lähimpään helvettiin läheltään. Kun tuttusi jatkaa selostustaan koiransa ylimääräisestä rakkausenergiasta, katseesi alkaa harhailla ja tutuksi käynyt, metallilta maistuvat tunne tekee itseään taas tykö…

________________________________________________________________

Jos häpeä on ryhdin kumaraan saava, ihmisen kutistava tunne, kateus on kovettava. Se saa nostamaan leuan ylös ja tekee katseesta kovan samalla kun huulet puristuvat yhteen. Se kumpuaa usein epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja joskus harhaisesta käsityksestä, että itselle kuuluisi perusteetta sama kuin jollekin toiselle. Joskus sitä tuntee kateutta, koska joku toinen on onnistunut siinä missä itse ei ole.

Minä tunnen kateutta juuri siksi. Minun koirani piti olla tasapainoinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva. Minun koirani kuului olla se, joka ohittaa rähisijät tyynesti ja alentuvasti niitä vilkaisemalla. Minun koirastani piti tulla se josta kaikki sanovat miten hyvin koulutettu se on. (Joskus ajattelen, että mikäli minun koirastani todella olisi tullut sellainen kuin olisin halunnut, olisin ehkä ollut kestämättömän ylimielinen saavutuksestani. Tiedättehän, sillä lailla hiljaisesti katseella kertovalla tavalla, vihjauksin jotka jäävät sanattomasti ilmaan roikkumaan. Sen sijaan pääsen lukemaan sitä muiden katseista – ja kestämätöntä sekin on.)

Minulle on ollut helpompi sparrata itseni häpeästä eroon kun kateudesta. Tuntemani kateuden lähteet ovat kaikkialla: telkkarin koiraohjelmissa, mätsäreiden ilmoituksissa, agilityseurojen mainoksissa, koirapuistosta kuuluvissa riemuhaukuissa. Kaikki ne muistuttavat asioista joita meillä ei voi tehdä. Olen kateellinen kaikille jotka voivat harrastaa koiransa kanssa sosiaalisia harrastuksia tai vaikka vain kulkea rennosti ja luottavaisin mielin sen kanssa kadun ihmisvilinässä.

_________________________________________________________________

Suomalaisten kansallistunteen sanotaan olevan kateus ja siihen suhtaudutaan meillä tunteen yleisyydestä huolimatta negatiivisesti: kateelliset ihmiset ovat pikkusieluisia ja katkeria, heidän omasta elämästään puuttuu sisältö ja he kieriskelevät vain omassa kurjuudessaan. Nämä ajatukset voivat osittain olla tottakin, mutta kateus on kuitenkin myös hyvin inhimillinen tunne. Se muistuttaa meitä asioista, joita pidämme tai olemme oppineet pitämään tärkeinä itsellemme.

Se, miksi minä eniten elämässäni tunnen kateutta koiranomistajuuteen liittyvistä asioista tuntuu järjellä ajatellen turhalta. Elämässäni on kaikki hyvin, minulla on paljon enemmän turvallisuuden ja onnellisuuden tunteita herättäviä asioita elämässäni kuin monilla muilla tässä maailmassa. Miksi sitten juuri koiranomistajuus? Koska se muistuttaa minua omista epäonnistumisistani, tai ainakin niinä pitämistäni asioista. Sanotaan, että tekemiensä virheiden kanssa on pakko oppia elämään, mutta päteekö se myös virheisiin joita ei tiedä tehneensä?

Toivottavasti.

(Kelvoton omistaja kierii katarsiksessaan; lue edellinen osa täältä.)

 

Advertisement

Kirjasuositus

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Otin viime viikolla matkalukemiseksi ruotsalaisen koirapsykologi Anders Hallgrenin klassikkokirjan Koiraongelmia ja ongelmakoiria. Olen sen aikaisemminkin lukenut, mutta tällä kertaa otin kunnolla niskaotetta kirjasta.

Kirjassa paneudutaan koiran normaaliin ja epänormaaliin käyttäytymiseen, sekä siihen, miten ei-toivottua käytöstä voi analysoida. Vasta kun on analysoitu syy ongelmiin, voidaan puuttua oireisiin. Ja juuri näinhän se on! Jos hammas on mätä ei särkylääkkeiden popsiminen auta kuin hetkellisesti, olon lopulliseksi helpottamiseksi pitää poistaa mätä hammas. Hallgren kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti, lukijalle muodostuu kirjan edetessä koirasta kuva psykofyysisenä kokonaisuutena, joka toimii koiramaailmassa järkevien syiden vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että juuri yksikään koira ei ole päästään vialla, vaan käyttäytymiseen löytyy aina jokin selitys.

Blogiani yhtään lukeneet voivat päätellä, että aihe on rinnassa verta pumppaavaa elintäni lähellä. Suosittelenkin kirjaa lämpimän pörröisesti kaikille koiranomistajille, oli ongelmia tai ei.

 

Neljän vuoden edestä ylä- ja alamäkiä

Koira täyttää tänään neljä vuotta. En ole kuitenkaan kaiholla muistellut pentuaikoja tai ihmetellyt miten nopeasti aika vierähtää, sillä mieli on ollut vähän alamaissa koiran suhteen. Syy löytyy viime viikon tapahtumasta joka sattui miehen ollessa ulkoiluttamassa tyyppiä.

Kesken tavallisen lenkin matkan päässä edellä kulkenut koira oli rekisteröinyt nelijalkaisen lajitoverinsa ja ilmeisen kiinnostuneena lyönyt liinat kiinni. Mies oli tämän huomatessaan vaihtanut suosiolla reittiä sivutielle. Yhtäkkiä hän kuitenkin oli huomannut, että toinen koirakko olikin lähtenyt seuraamaan heitä ja vieras koira oli pitkällä flexillä suoraan selän takana, valmiina tekemään tuttavuutta. Tilanne oli eskaloitunut sekunnin sadasosassa, kun Koira oli huomannut salakavalasti takaa hiipparoineen vierailijan ja havitteli rähinän säestämänä tunkeilijaa hampaisiinsa.

Mayhemin keskellä mies oli karjunut flexin toisessa päässä olevalle naiselle moniasanaisen mielipiteensä takaapäin väijyttämisestä ja vieraiden koirien lähestymisen etiketistä. Nainen oli sopertanut että hänen koiransa oli vain halunnut tervehtiä, että se on ihan ystävällinen eikä tarkoittanut pahaa. Lopputulos: yksi helvetin vihainen mies, yksi traumatisoitunut nainen, todennäköisesti terrierejä ja miehiä tästä eteenpäin vihaava pikkukoira ja omasta mielestään maailman huipulle jälleen päässyt partaterroristi. Kivoja ulkoiluja vaan kaikille tästä eteenpäin.

Miehen kerrottuaan kokemuksestaan sympatiani olivat vahvasti hänen puolellaan. Olisin itsekin reagoinut samalla tavalla, huutanut pelästyksensekaisella raivolla kuuppa punaisena loilottaen. Samalla kuitenkin minulle tuli paha mieli naisen puolesta. Hän ja koiransa olivat varmasti olleet aidosti ystävällisellä asenteella liikkeellä, ajatuksena vaikka rupatella niitä näitä samalla kun koirat nuuskuttavat toistensa takapuolia. Niinhän se normaalisti menee, kivoja sosiaalisia tilanteita ulkoilun lomassa. Tällä kertaa vastapariksi oli valitettavasti osunut meidän koira ja tuloksena oli sosiaalinen katastrofi.

Nainen kuitenkin teki väärin, sillä ei todellakaan ole asiallista käytöstä päästää koira takaapäin lähelle ilman ennakkovaroitusta. Olisi vaikka huikannut miehen loittonevalle selälle ehdotuksen koirien kohtaamisesta tai muuten avannut keskustelukanavan jotenkin ennen kuin suin päin ryntää toisten henkilökohtaiselle alueelle. Ei meillä niinku teillä, oli tapana ala-asteella lällättää ja se pätee tähänkin.

Tämän kohtaamisen tuloksena meillä on  kuitenkin otettu roimasti takapakkia kaikessa koulutuksessa, mitä aikaisemmin pelkäsinkin. Koira saapastelee taas henkinen keskisormi ojossa ulkoillessa ja vahtii ympäristöään niin ettei hyvä hihnakävely kiinnosta. Olo on taas voimaton ja turhautunut. Tiedän kyllä, että koulutuksessa tapahtuu takapakkeja ja ymmärrän koiran reaktion tapahtuneeseen. Mutta se ei poista tätä oloa.

Tänään on kuitenkin synttärisankarin kunniaksi valloitettu tyhjänä ollut koirapuisto koiran parhaisiin koirakavereihin kuuluvan villakoiraneidon kanssa ja käyty illalla pitkällä lenkillä, mistä kuvatkin ovat. Laitoin lenkille pitkästä aikaa täyskurkkarin koiralle kaulaan ja kävely sujuikin paremmin. Ei se kai auta kuin purra hammasta, hakea vauhtia ja jatkaa taas pään seinään hakkaamista. Ja löytää jostain taas positiivisuus koira-arjessa, olkoon tänään vaikka siitä miten tyyppi nappasi rannalta mukaan ison kepin ja tassutteli ylpeänä se suussaan toiselle puolen järveä. Ihan niinkuin pentunakin. 

Kevätauringon paljastamia edistysaskeleita

Tällaisina kevään ensimmäisinä kauniina ja kunnolla lämpiminä päivinä minulla on aina jossain määrin skeptinen olo. Jossain takaraivon uumenissa raksuttaa epäilys siitä, että kylmästi puhaltava pohjoistuuli ja kasvoja piiskaava räntäsade kyttäävät tilaisuuttaan iskeä pahaa aavistamattomien auringosta ja lämmöstä nauttijoiden kimppuun.

Tästä toteamuksesta päästäänkin sitten näppärästi pitkin aasinsiltaa siihen, että vähän sama olo on tuon koiramme touhuista tällä hetkellä. Olen suurella mielenkiinnolla jo hetken aikaa seuraillut sen käyttäytymistä ja dynamiikkaa suhteessa minuun. Ja ristiä seinään, sillä edistystä on ilmassa. Edistymisen juuret ovat tammikuisessa intensiivikoulutuksessamme jossa laitettiin meidän lauman arvojärjestykset ja käytössäännöt uusiksi. Kevät on kulunut omaksuen uusia tapoja olla koiran kanssa ja totutellen niihin ja nyt tuntuu että jonkinlaiset hedelmät kovasta työstä ovat nyt maisteltavissa.

Käytin ilmausta ”edistystä ilmassa”, koska kyse on lähinnä tunteesta että jotain on muuttunut. En osaa kuvailla tarkalleen että mitä, mutta sen huomaa pienistä arkisista tilanteista: siitä miten koira reagoi komentamiseen, miten se hakee huomiota ja ylipäätään siitä miten se katsoo minua. Toisin kuin ennen, se selvästi välillä mielistelee minua ja on joissain tilanteissa jopa hakenut turvaa läheisyydestäni. Vaikka edistyminen on siis lähinnä ohikiitäviä hetkiä ja tunnetiloja tapahtumien jatkumossa, on niiden hetkien huomaaminen hyvin kallisarvoista. Yhden konkreettisen muutoksen osaan kuitenkin nimetä: nykyään Koira saattaa nimittäin hymyillä kun se erityisen iloisena tassuttaa luo rapsutettavaksi. Tiedättehän, sellainen ihmisen hymyä matkiva etuhampaat paljastava hassu irvistys? Ei se ole koskaan ennen tehnyt niin!

Olen myös tietoisesti yrittänyt opetella lisää Koiran hienovaraisempiakin signaaleja ja tehdä sitä nimenomaan koiramaisesta näkökulmasta, ilman inhimillistämislaseja silmillä. Ja kyllä, koira antaa ihan selkeitä signaaleja kunhan vaan tajuaa rekisteröidä niitä tarpeeksi nopeasti. Se kun tuppaa toimimaan niin räjähtävällä vauhdilla joka asian suhteen, että osa signaaleista voi helposti jäädä huomaamatta.

Lisäksi olen aktiivisesti pyrkinyt tarkastelemaan omaa suhtautumistani koiranomistajuuteeni: odotanko koiralta asioita joita sillä ei yksinkertaisesti ole rahkeita toteuttaa (vrt. suhtautuminen ärsykkeisiin lauhkeammin)?  Jos ja kun koira ei luonteeltaan ole sellainen kuin olisin toivonut, eikö ole helpompaa toimia niillä eväillä mitä käytettävissä on kuin väkisin yrittää pakottaa koira sille vääränmalliseen muottiin? Minun koirani ei ole huono vaikka se ei yltäisikään asettamiini kriteereihin, se kun on vilpittömästi ja rehellisesti vain ja ainoastaan oma itsensä. Näiden asioiden kanssa olen siis paininut ja painin edelleen. Osa oivalluksista ei välttämättä mairittele rakentamaani kuvaa itsestäni koiranomistajana (joka ottaa muutenkin pohjakosketusta välillä), mutta ainakin yritän hyväksyä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Kaiken kaikkiaan sanoisin siis, että vaikka meillä on edelleen haasteita arjessa ja koiralla on ihan selkeitä yhteiskuntakelpoisuusongelmia, minun suhteeni koiraan alkaa nyt olla oikealla tolalla. Ja askeleita oikeaan suuntaan on otettu muutenkin. Mitä tulee alussa mainittuihin kevään takapakkeihin, niin kyllä tässä koko ajan sellainen pieni pelko persiissä on että kohta tulee takapakkia ja lujaa. Tapahtuu jotain, joka deletoi kaiken saavutetun edistyksen ja olemme takaisin siinä epätietoisuuden ja suoranaisen toivottomuuden tilassa mikä minun päässäni vallitsi viime syksynä. Jokin epäjohdonmukaisuus käyttäytymisessä tai pieni periksianto jossain ja koko huolella rakennettu korttitalo romahtaa (anna pirulle pikkusormi niin se kusee taskuun, sanoi mieheni joskus). Onneksi olen oppinut koirasta lukemaan, että se ei ole ihmisen epäjohdonmukaisuuksien suhteen niin ehdottoman anteeksiantamaton kuin aikaisemmin ajattelin, mutta ei se edelleenkään ole koira jonka kanssa voisi vain olla. Mutta se on meidän koiramme, kaikessa hetkittäisessä raivostuttavuudessaan oma, vilpitön itsensä.

Itse paholainen neljällä jalalla?

Useimmat tietävät järjellään, että koirien inhimillistäminen on usein hyödytöntä ja joskus myös haitallista. Inhimillistäminein häivyttää meiltä sen tosiasian, että koirat ovat eläimiä. Ne eivät suunnittele tekosiaan tai ajattele niiden seurauksia. Ne eivät hallitse käsitteellistä ajattelua vaan toimivat täysin viettiensä ja ihmisiltä opitun koodiston mukaan. Inhimillistäminen erottaa ihmistä ja koiraa toisistaan, koska kun ihminen käsittelee koiraa kuin toista ihmistä, kumpikaan ei ymmärrä toisiaan ja syntyy ongelmia.

Vaikka nykyinen tiedemaailma tunnustaa että koirat useiden muiden nisäkkäiden tapaan tuntevat surua ja muita tunteita, on epäreilua odottaa niiltä ihmisimäistä käytöstä tai olettaa niiden mielen toimivan samalla tavalla. Minä ymmärrän tämän erinomaisen hyvin järjellä ajateltuna, mutta Koiran suklaarusinasilmiin katsoessani voin vaikka vannoa että sen pienessä päässä vilistää ajatuksia enemmän kuin minulla ja miehellä yhteensä. Ja mikä pahinta, välillä minusta tuntuu että se juonittelee meitä vastaan.

Tunnen välillä täysin järjenvastaisesti, että Koira piruuttaan  toimii välillä vastoin sitä mitä siltä odotetaan. Joskus taas olen vakuuttunut, että se hautoo pakoa luotamme. Ei ollakseen muiden ihmisten koira, vaan ollakseen lontooksi sanottuna nobody’s dog, oman itsensä herra.

Fakta on, että se tekee välillä oman päänsä mukaan koska on päättänyt, että sen tapa toimia on parempi (tämän voi sanoa täysin kliinisesti, sillä se pitää paikkansa koiramaisellakin tasolla). Ihmisen asettamat käyttäytymismallit eivät ole sen mielestä kannattavia ja fiksu, itsenäinen koira tekee omat ratkaisunsa. Otanko minä siis liian henkilökohtaisesti koirani? Enkö kaikesta järkeilystä huolimatta kuitenkaan osaa suhtautua siihen kuin eläimeen? Joskus synkimpinä hetkinä olen purkanut miehelle tuntojani sitä miten Koira on yksi paholainen, kiusaa minua tahallaan ja haluaa tuhota mielenterveyteni. Mies on tarttunut kädestä ja selittänyt kuin pikkulapselle, että asia ei todellakaan ole niin: ”Koira on pieni koira ja rakastaa meitä ja haluaa kuulua meidän laumaan”.

Ja niin tottahan tuo oikeasti on, joskus on vaan niin vaikeaa muistaa se kun omat virheelliset, ihmismäiset tulkinnat ja päänsisäiset skenaariot hiljentävät järjen äänen. Mutta oikeastaan kyse on siitä, että me ihmiset olemme mahdottomia. Me vaadimme koirilta niiden lajityypillisen käyttäytymisen vastaisia asioita (ei saa jahdata liikkuvia kohteita, ei saa haukkua epäilyttäville asioille) ja mikä kummallisinta, oletamme niiden osaavan asioita joita niille ei ole opetettu tai joissa ei ole järkeä koiran näkökulmasta (klassinen esimerkki: ”saat haukkua tunkeilijoille mutta et postinjakajalle”). Koiralle ei voi selittää asioita kuin pikkulapselle ja odottaa sen jälkeen että se tietäisi mitä sen pitää tehdä. ”Mutta kun se kuunteli minua niin tarkkaavaisesti!” Ehkä niin, mutta ei se kuitenkaan erottanut puheesta kuin korkeintaan muutamat siellä vilahtaneet tutut sanat – joiden merkityksen se on älykkäänä eläimenä oppinut itsenäisesti toistojen kautta kuin Pavlovin koirat.

Eli sen sijaan, että vihastuisi ja turhautuisi kun koira ei tee mitä siltä odotetaan, pitäisi vetää syvään henkeä ja miettiä ovatko odotukset linjassa koiran ymmärtämis- ja osaamistasojen kanssa. Onko koira varmasti ymmärtänyt mitä sen pitäisi tehdä? Käytetäänkö koiralla oikeaa valuuttaa palkkaamiseen? Onko ympärillä liikaa häiriötekijöitä käskyn läpisaamiseen? Ja mikä tärkeintä, ei pidä ottaa henkilökohtaisesti koiran toimintaa, sillä se on eläin ja siten aina vilpitön tekemisissään. Minun on helppo kirjoittaa nämä asiat tähän, mutta niiden mielessäpitäminen ei aina onnistu vaikka nitä tulee muutenkin pyöriteltyä korvien välissä usein. Ei auta muu kuin jatkaa päänsisäistä harjoittelua, sillä johdonmukaisella toistolla saa muutoksia aikaan – ihan niinkuin koirankoulutuksessakin.

 

Pitkä avautuminen kolinapurkista

Täällä maallikko puhuu koulutusopeista ja viljelee mielipiteitään, päivää. Ajattelin tällä kerta avautua kolinapurkista. ”Purkittaminen” tarkoittaa siis kiellon tehostamista rämäyttämällä kolisevaa purkkia ja mahdollisesti purkin maahan heittämistä koiran jalkojen juureen jos ei muuten tehoa. Eli sen sijaan, että koiraa palkittaisiin hyvästä käytöksestä, se saa seurauksen kiellon noudattamattomuudesta ja tällä tavoin voidaan ohjata koiran käytöstä haluttuun suuntaan. Aika selkeää, eikö? Niinhän sitä voisi luulla.

On käynyt kantapään kautta ilmi, että silloin kun koira X on haukansilmäinen, pullistelunhaluinen, kaikkea epäilevä skeptikko joka ei aikaile reaktioissan, kolinapurkki Y menettää tehonsa hyvin nopeasti. Eli X + Y = naama häpeästä punaisena turhaan purkkia viskelevät omistajat. Alussa Koira saattoi heretä hetkeksi tuijottamasta kohdettaan ja säpsähtää ääntä hihnan pysyessä kohtuullisen löysänä, mutta nykyään ohitusyritykset menevät taas tuskallisen tutulla ”tuijota ja hyöki kohti” -menetelmällä.

Ongelmat

Minun nähdäkseni meidän ensimmäinen ongelmamme on asioista salamannopeasti omat johtopäätöksensä tekevä koirayksilö, jolloin sen pysäyttäminen ennen kuin se lietsoo itsensä sellaisiin kierroksiin ettei siihen ei saa enää minkäänlaista kontaktia on todella haastavaa. Nyt on varmaan helppo ajatella että ”kyllä jokaisen koiranomistajan pitäisi oma koira tuntee niin hyvin että näkee koska lähtee mopo keuliin”.

Väärin! Koska meillä kuljetaan ohjeiden mukaisesti standardimittainen hihna pitkällä, viipottaa koira noin 150cm meidän edessä. Tällöin Koiran aikeiden tulkinta jää sen varaan miten takaraivon läpi tulkitsemme sen katselevan (lue: viiltävän tarkkanäköisillä sielun peileillään skannaavan) ympäristöään. Korvien liikkeiden tulkinta ei tässä tapauksessa auta asiaa, koska jopa kouluttajamme huomioi niiden olevan hyödyttömät aikeiden arvioinnissa. Toinen ongelma purkinkäytössämme on siis ollut se, että meidän on ollut vaikea ennakoida Koiraa juuri oikeaan aikaan ja näinä viikkoina kun me olemme yrittäneet suoraansanoen räpeltää purkin kanssa, Koira on tullut immuuniksi sen kolinalle ja heittelylle.

Kolmas ongelmamme on purkki itse. Tai lähinnä tämä on ollut minun ongelmani, mieheni on suhtautunut siihen mutkattomammin. Mutta mikäkö se minun ongelmani sitten on ollut? Minua on hävettänyt purkin käyttö. Ensinnäkin Koiran rankaiseminen on tuntunut entisen vannoutuneen positiivisen vahvistajan mielestä julmalta ja lähes kivikautiselta. Lisäksi purkitus vetää kaikkien lähistöllä olevien huomion puoleensa enkä voi olla ajattelematta miltä se näyttää ulkopuolisen silmissä. Itseni kohdalla olen kokenut purkittamisen lähes säälittävän näköisiksi yrityksiksi hallita Koiraa mekastamalla ja viskelemällä asioita sitä kohti. Ja se, että purkitus ei tuota hyötyä sitä tehtäessä tekee tilanteesta vielä kestämättömämmän. Tämä asennevammani on varmasti vaikuttanut kolinapurkin käyttöön alusta asti, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt asennoitua reippaasti ja tomerasti aina ulos lähtiessä.

Neljäs ja varmasti isoin ongelma taas on Koiran asenneongelma ulkona. Huomioimattomuusjakson aikana saimme kommunikaatiokanavat Koiraan auki ja auktoriteettiasemamme takaisin kotona sisällä. Tämä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ulottunut ulos asti, vaan siellä sen suhtautuminen ympäröivään maailmaan muuttuu välittömästi samanlaiseksi kuin henkisiä keskisormia heiluttelevalla teinipojalla pahimmassa uhoamisvaiheessaan. Jos saisimme Koiralle ulkona saman asenteen kuin sisällä, sen kanssa olisi helpompaa ulkoilla. Mutta miten saamme muutettua sen asennetta kun se kokee räyhäämisen niin palkitsevana?! Sen haluaisimme todella tietää.

_____________________________________________

Monet Pevi-kouluttajat siis vannovat purkittamisen nimeen ja sanovat sen ratkaisevan ongelman kuin ongelman. Nyt valistuneempi lukija voi asettua meidän asemaan ja kuvitella miltä tuntuu, kun on yrittänyt parhaansa tällä lyömättömällä tekniikalla ja onnistunut sössimään. Olemme yhtä turhautuneita kuin alussa ja ja Koiran kanssa ulos lähteminen tuntuu vastenmieliseltä ja suoraan sanoen vituttaa jo valmiiksi turhaan pommittaa pitkän hihnan päässä tempoilevaa raivopäätä joka vähät välittää räminästä.

Vaikka edellä luettelin ongelmiamme, on meille silti mysteeri se miksi emme saaneet hommaa hanskaan heti alussa. Kouluttajan luona harjoitellessa tilanteet menivät paremmin, mutta kotona harjoittelu tuntui kompastelevan alusta asti. Ja tiedän kyllä, että olisi helppo sanoa että ”et vaan oo oikeesti yrittänyt kerta häpesitkin sitä kolinaa”, mutta se on paskapuhetta. Yritetty on ja täysiä. Nyt pelottaa, että olemme menettäneet ainoan mahdollisuutemme korjata Koiran käytöstä ja olo on jälleen yhtä neuvoton kuin ennen aktiivikoulutuksen aloittamista.  En epäile etteikö kolinapurkin käyttämiseen olisi perusteita ja etteikö se useissa tapauksissa toimisi, mutta meidän näin ei ole tapahtunut ja me alamme olla valmista pataa tässä asiassa. Mutta onko mitään muuta tehtävissä? Sen kun tietäisi…

 

JK: Kävin tänään taas treenailemassa ohituksia uuden tuttavuuden kanssa. Sivuhuomatuksena sanottakoon, että sen jälkeen kun peräänkuulutin sosiaalisessa mediassa koirakoita ohitusharjoituksiin olen tehnyt paljon hienoja tuttavuuksia ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Tällainen päätoiminen misantroopikko on ollut ihmeissään siitä miten ihanan avuliaita ja empaattisia ihmisiä olen tavannut ja ajatustenvaihto on ollut todella antoisaa ja terapeuttista.