Hyvä puisto – paha puisto

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

20160830_222918 (1)

Kuten saattaa ehkä arvata, meillä käydään koirapuistoissa vain silloin kun sinne ei varmasti eksy muita. Myöhään illalla ja yöaikaan siellä on täysin omanlaisensa pysähtynyt tunnelma kun ympäröivä maailma on valmistautumassa yöpuulle. Syksyn takavasemmalta joka kerta yllättävä säkkipimeys tuo nyt oman mausteensa puistoiluun, kaukaiselta tuntuvat ajat kun kesällä sain ihailla yöllisen valoisaa taivasta lintujen vielä laulaessa. Tähän aikaan vuodesta seurana ovat puiden koko ajan harvenevat lehdet ja monesti myös vaatteet hiljalleen kasteleva tihkusade. Mutta ei se mitään, sillä pääasia, että saa olla rauhassa.

20160830_223831 (1)

Koiramme kävi koirapuistossa pentuna ”sosiaalistumassa” ja ”viettämässä mukavaa leikkiaikaa muiden koirien kanssa” – ja jos jotain asiaa koiran kasvatuksessa kadun niin sitä. Ei olisi ikinä pitänyt viedä herkässä kasvuvaiheessa olevaa koiranpentua vieraiden koirien villiin länteen. Jälkeen päin olen nimittäin tuhansia kertoja miettinyt, että nimenomaan puistoilut saivat koiran käyttäytymään vieraita koiria kohtaan kuten se nykyään tekee. Aloimme puistoilla rokotuksien jälkeen noin neljän kuukauden iässä, jolloin koira suhtautui lajitovereihinsa hieman vetäytyvästi, mutta kuitenkin kiinnostuneesti. Se osasi leikkiä ja tutustua muihin. Pienenä pentuna se jäi välillä muiden jalkoihin sekä henkisesti että fyysisesti, mutta sisimmältään rohkeana se oppi kuitenkin pitämään puoliaan nopeasti. Pitämään puoliaan jopa niin hyvin, että seitsemän kuukauden ikään mennessä meille oli selvinnyt, että Koira on puistossa vaaraksi itselleen ja muille pullistelullaan.

Jälkiviisaana on hyvä huudella neljän vuoden takaiselle itselleen esimerkiksi siitä, miten olisi aikaisemmin pitänyt tajuta kun leikit menivät liian rajuiksi tai millaisia koiria ei kannata mennä lähellekään. Tietysti katsoimme pentupalleroisen perään, kyselimme toisista koirista ja tarvittaessa puutuimme tapahtumiin, mutta parempi olisi ollut jättää kokonaan menemättä. Koiran sisäsyntyiset huonot taipumukset saivat siellä pienen valtameren verran vettä myllyynsä, ja olemme eläneet seurausten kanssa hampaita kiristellen. Eli omaa tyhmyyttä (tämäkin), mutta toisaalta erilaisen koirayksilön kanssa olisi voinut käydä toisinkin.

20160830_222812 (1)

Suomessa tuhannet ja tuhannet koirat alkavat käydä puistossa pentuna ja niistä kasvaa tasapainoisia ja mukavia aikuisia koiria. Puistossa ajan viettäminen voikin aidosti olla mukavaa koirille, ja kivaahan se on omistajienkin höpötellä muiden samanmielisten kanssa koiramaailman kuulumisista. Pennulle koirapuisto voi kuitenkin olla huono paikka, sillä on omistajan on vaikea kontrolloida millaisia kokemuksia pentu siellä saa. Puistoissa on niin paljon eriluontoisia koiria erilaisilla energiatasoilla ja tavoilla, että yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Lisäksi monet tuovat koko päivän yksin olleen koiran ilman lenkkietkoja puistoon purkamaan energiaa, mikä ei ole toivottavaa yhteiselon sujumisen kannalta. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös tässä on kyse oikeastaan ihmisistä: koirapuistoiluun on olemassa sääntöjä (hyvä kertaus löytyy esimerkiksi täältä), joiden noudattaminen edistää kaikkien hyvää oloa puistossa ja ehkäisevät rähinöitä. Sen vuoksi niitä olisi syytä kaikkien puistossa kävijöiden noudattaa.

Summa summarum: koska meidän koiramme ei sovi puistoetikettiin, emme käy siellä tapaamassa muita koiria. Koira ei kärsi siitä, että se ei jatkuvasti tutustu uusiin lajitovereihin, sillä muutama säännöllisesti tavattava sydänystäväkoira voi riittää täyttämään lajitoverikiintiön paremmin kuin kourallinen uusia ja outoja koiria. Väkisin ei siis arvaamatonta koiraa kannata puistoon viedä, ja pennun kohdalla menemistä olisi hyvä harkita kahdesti.

Minulla on tunne, että Herra Partaterroristi elää ikinuoreksi 16-vuotiaaksi koirapapparaiseksi, mutta jos vielä otan koiran sen jälkeen, yksi asia on varma: sitä en vie koirapuistoon pentuna, jos ollenkaan.

 

”Olisko kannattanut miettiä ennen kuin otitte koiran?”

Niin, kyllähän sitä mietittiin!

Tämä  tarina alkaa vuosia sitten, kun elämä alkoi pikkuhiljaa rauhoittua ja tunne oman koiran hankinnasta alkoi itää vahvana jossain aivojen takalohkossa. Tiesin aina, että minulla tulee olemaan koira ja pikkuhiljaa sain myytyä ajatuksen myös miehelleni, joka hänkin oli aina toivonut omaa koiraa mutta suhtautui ajatukseen kuitenkin varauksella. Itse olin tässä vaiheessa kuin aikuinen painos koirahullusta itsestäni noin 10-vuotiaana, eli hain tietoa ja punnitsin eri mahdollisuuksia puolet valveillaoloajastani. Pidin itseäni hyvinkin pätevänä koiraihmisenä, olihan meillä ollut lapsuudenkodissakin koira jonka koulutuksessa minulla oli ollut päävastuu ja pääni pullisteli kirjoista hankitusta koiratietoudesta. Tällaisella egolla ja historialla tuntui siis hyvin luonnolliselta sisällyttää nelijalkainen omaan elämään.

Todennäköisesti olisin yksinäni päätynyt johonkin isoon koiraan, mutta talouden toinen osapuoli preferoi kompaktimpaa kokoa. Minua ei haitannut ottaa pientäkään koiraa, mutta vedin rajan siihen etten halunnut perinteistä seurakoiraa. Halusin koiran, jossa olisi luonnetta ja itsenäisyyttäkin ja joka olisi väsymätön kumppani jonkinlaiseen yhteiseen harrastukseen. Olin kuullut sanonnan jonka mukaan terrierit ovat suuria koiria pienessä koossa, joten siitähän se ajatus sitten lähti.

Otin selvää eri terrieriroduista ja luin keskustelupalstoja. Pidin terriereiden älykkyydestä, aktiivisuudesta, terävyydestä ja itsenäisyydestä. Niistä myös sanottiin, että ne tarvitsevat hyvin jämäkän omistajan ja koulutuksen. Ajattelin, että minusta olisi kyllä siihen, olenhan niin kovin sinnikäs ja järkähtämätön luonne itsekin. Tunsin kaksi jack russelia, joista toinen oli kuin hellyydenkipeä sähköjänis spiidipäissään, mutta hauska kuin mikä. Toinen oli kovia kokenut kodinvaihtaja, josta kaverini oli kuntouttanut hurmaavan ja persoonallisen mummelin. Pidin molemmista koirayksilöistä valtavasti ja ajattelin, että sellainen tyyppi sopisi meillekin. Suunnitelma alkoi muotoutua.

Harkitsimme mm jack russelia ja kääpiösnautseria, jossain vaiheessa puheissa taisi tosin vilahtaa myös staffi. Pidin silmällä ilmoituksia sekarotuisista ja selasin ahkerasti myös Apulaa, olisin nimittäin ilomielin ottanut uudeksi perheenjäseneksi myös kodinvaihtajan. Taisinpa jopa harkita ex-kulkukoiria Venäjältä tai Romaniasta. Tämä kertoo ehkä jotain itsevarmuuteni asteesta koiran hankinnassa – tulisi mitä tahansa niin kyllä tässä pärjättäisiin!

Sitten eräänä päivänä netissä tuli vastaan ilmoitus kettuterrierin ja russelin rakkauslapsista. Rodut tuntuivat passeleilta ja pentujen luovutus sopi meidän aikatauluihimme. Sekarotuisuus oli oikeastaan plussaa, ajattelimme vanhaan uskomukseen perustuen että koira olisi jotenkin terveempi. Soitin ilmoituksessa olleeseen numeroon ja pian meillä olikin sähköpostissa kolmen vapaana olleen urospennun kuvat. Ja menoahan se sitten oli, ei kai kukaan voi vastustaa muutaman viikon ikäisiä pentupalleroisia jotka muistuttavat lähinnä unista marsua.

Muistan selvästi, miten yritin tiedustella pentujen omistajalta niiden luonteenpiirteistä – olin tehnyt läksyni ja tiesin että piti etsiä omaan perheeseen sopivaa yksilöä. Sain vastaukseksi naurua ja tokaisun tyyliin että ”kaikkihan ne on samanlaisia”. Jaa, no vissiin sitten ovat. Ajattelin myös, että koska kyseessä ei ollut oikea kasvattaja ei häneltä voinut odottaa kovin ammattimaista otetta hommaan. Niinpä siis valitsimme koiramme kuvien perusteella. Mieheni sanoi oikeastaan viimeisen sanan ja niinpä yksi urospennuista varattiin meille.

Tällöin elettiin heinäkuun alkua ja pentujen luovutus oli elokuun puolivälissä. Alkoi vimmattu pennun odotus ja kiivas valmistelu sen tuloa varten. Muistan edelleen sen kiihkeän malttamattoman ja loputtoman innostuneen tunteen kun odotimme uutta perheenjäsentä saapuvaksi. Hankimme naurettavan paljon lapsilukkoja ja -suojia asuntoomme pennun varalta ja suunnittelimme asioita yksityiskohtia myöten. Elokuun 13. 2012 sitten kävimme hakemassa pennun Keski-Suomesta ja sen päivän ihmeellisyys ja jännitys on myös edelleen kirkkaasti muistissa. Voisin kuvitella, että ihmislapsen tuoreet vanhemmat käyttäytyvät ehkä samoin. Pää on täynnä haavekuvia tulevasta elämästä ja hyvää tahtoa yhteiselosta.

Olin suunnitellut tarkkaan miten kotiutamme pennun ja sen sosiaalistamisen. Olin tehnyt koulutussuunnitelman jotta pentu ei varmasti jäisi mistään perustaidoista paitsi. Halusin tarjota sille tasapainoisen ja mielekkään elämän. Ennen kaikkea halusin kiihkeästi välttää kaikki virheet mitä lapsuudenkotini koiran kanssa oli tehty, joten olin järkähtämätön sen suhteen, että tämä koira koulutettaisiin pehmeästi positiivisen vahvistamisen keinoilla. Ajattelin, että tästä koirasta tulee mallikelpoinen koirakansalainen josta kukaan ei pääse sanomaan että se olisi huonosti koulutettu.

Voi varmaan arvata, että tätä seuranneiden vuosien aikana olen hakannut päätäni kuvitteelliseen seinään enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut, tuntenut riittämättömyyttä, epäpätevyyttä ja osaamattomuutta suhteessa koiraani ja tullut turhautuneemmaksi kuin kenenkään olisi tervettä olla. Tähän tekisi vastapainoksi mieli kirjoittaa myös niistä hyvistä hetkistä joita Koiran kanssa on tietysti myös ollut vuosien aikana, mutta tänään sen kanssa on ollut taas vaikea päivä, joten en löydä sanoja kirjoittaakseni siitä. Toisella kertaa sitten.