Koiran puhumisen sietämätön vaikeus

Tässä eräänä päivänä matkustin Koiran kanssa bussilla lenkkeilemään pienessä tihkusateessa Pyynikin harjulle. Seurana oli kaverini koiransa kanssa ja agendana oli samalla jatkaa koirien totuttamista toisiinsa – projekti, jonka aloitimme aikaisemmin keväällä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että lenkki sujui pääpiirteittäin oikein hyvin, koirat olivat pääasiassa kohteliaan välinpitämättömiä toisiaan kohtaan ja loppua kohden hakeutuivat jopa kulkemaan rinnakkain.

Jossain vaiheessa mähkiessämme harjun rinnettä kapealla polulla eteenpäin vastaan tuli lenkkeilijä ja tiesin, että Koira tulisi reagoimaan naiseen. Se jännittyi ja lukitsi katseensa lähestyvään hahmoon ja aivan oikein, kohdalle päästyään teki päättäväisen karkoitussyöksyn naista kohti. Nainen ei tästä liiemmin hätkähtänyt, vaan pysähtyi kohdallemme ja kertoi, että häneltä löytyy kotoa aivan samannäköinen parson jack russel. Rupattelimme hetken aikaa koiristamme jonka jälkeen matka jatkui normaalisti. Miksi Koira sitten oli kokenut tarpeelliseksi vastaantulijan karkoittamisyrityksen? Koska nainen oli tuijottanut Koiraa jo kaukaa.

Moni tietää, että koiramaailmassa silmiin tuijottaminen on uhkaava ja haastava ele, joten kaukaa alkanut tuijotus sai siis Koiran hälytysmoodiin ja vakuuttuneeksi siitä, että vastaantulijalla ei ole puhtaat jauhot pussissa. Tilanteesta teki Koiran näkökulmasta vielä uhkaavamman se, että jutellessaan kanssani nainen jatkoi tuijottamista ja vielä kumartui koiraa kohti ja paljasti hymyillessään hampaansa. Näin ollen minulle täysin normaali ja mukavakin kohtaaminen oli Koiralle kuin vieraan vallan invaasio. Ei tarvitse kuin kuvitella eteensä jättiläinen joka mongertaa jotain käsittämätöntä, paljastaa purukalustonsa ja kumartuu kohti, niin on helppo kuvitella miltä koirasta tuntuu.

Ei voi kuin ihailla koirien tapaa omaksua ihmisten kummalliset käytöstavat osaksi omia vuorovaikutustaitojaan,  sillä toki monet koirat olisivat kokeneet nämä eleet juuri siksi ystävällisen kiinnostuneeksi kommunikaatioksi kuin ne oli tarkoitettukin. Valitettavasti minun koirani ei ole yksi näistä vaan se ilmaisee vastalaiseensa terrierimäiseen tapaan tulisesti ja ihmisen näkökulmasta mahdollisesti huonosti. Minua suututtaa jos ihmisen virheellisen toiminnan vuoksi koirasta tulee tilanteen syntipukki, oli kyse mistä tahansa tilanteesta. Ihmisiltä omaksutut tavat poislukien koira kuitenkin käyttäyy pääsääntöisesti oman lajinsa käytössääntöjensä mukaisesti, vaikka ihminen ei sitä tajuaisikaan. Ja koska koira ei ole ihminen vaan koira, on mielestäni meidän kaksijalkaisten velvollisuus opetella nelijalkaisten kumppaniemme tapoja.

Kuva täältä.

Ps. Esimerkkejä koiran oikeanlaisesta tervehtimisestä löytyy mm. täällä, täällä ja täällä.

Advertisement

Kevätauringon paljastamia edistysaskeleita

Tällaisina kevään ensimmäisinä kauniina ja kunnolla lämpiminä päivinä minulla on aina jossain määrin skeptinen olo. Jossain takaraivon uumenissa raksuttaa epäilys siitä, että kylmästi puhaltava pohjoistuuli ja kasvoja piiskaava räntäsade kyttäävät tilaisuuttaan iskeä pahaa aavistamattomien auringosta ja lämmöstä nauttijoiden kimppuun.

Tästä toteamuksesta päästäänkin sitten näppärästi pitkin aasinsiltaa siihen, että vähän sama olo on tuon koiramme touhuista tällä hetkellä. Olen suurella mielenkiinnolla jo hetken aikaa seuraillut sen käyttäytymistä ja dynamiikkaa suhteessa minuun. Ja ristiä seinään, sillä edistystä on ilmassa. Edistymisen juuret ovat tammikuisessa intensiivikoulutuksessamme jossa laitettiin meidän lauman arvojärjestykset ja käytössäännöt uusiksi. Kevät on kulunut omaksuen uusia tapoja olla koiran kanssa ja totutellen niihin ja nyt tuntuu että jonkinlaiset hedelmät kovasta työstä ovat nyt maisteltavissa.

Käytin ilmausta ”edistystä ilmassa”, koska kyse on lähinnä tunteesta että jotain on muuttunut. En osaa kuvailla tarkalleen että mitä, mutta sen huomaa pienistä arkisista tilanteista: siitä miten koira reagoi komentamiseen, miten se hakee huomiota ja ylipäätään siitä miten se katsoo minua. Toisin kuin ennen, se selvästi välillä mielistelee minua ja on joissain tilanteissa jopa hakenut turvaa läheisyydestäni. Vaikka edistyminen on siis lähinnä ohikiitäviä hetkiä ja tunnetiloja tapahtumien jatkumossa, on niiden hetkien huomaaminen hyvin kallisarvoista. Yhden konkreettisen muutoksen osaan kuitenkin nimetä: nykyään Koira saattaa nimittäin hymyillä kun se erityisen iloisena tassuttaa luo rapsutettavaksi. Tiedättehän, sellainen ihmisen hymyä matkiva etuhampaat paljastava hassu irvistys? Ei se ole koskaan ennen tehnyt niin!

Olen myös tietoisesti yrittänyt opetella lisää Koiran hienovaraisempiakin signaaleja ja tehdä sitä nimenomaan koiramaisesta näkökulmasta, ilman inhimillistämislaseja silmillä. Ja kyllä, koira antaa ihan selkeitä signaaleja kunhan vaan tajuaa rekisteröidä niitä tarpeeksi nopeasti. Se kun tuppaa toimimaan niin räjähtävällä vauhdilla joka asian suhteen, että osa signaaleista voi helposti jäädä huomaamatta.

Lisäksi olen aktiivisesti pyrkinyt tarkastelemaan omaa suhtautumistani koiranomistajuuteeni: odotanko koiralta asioita joita sillä ei yksinkertaisesti ole rahkeita toteuttaa (vrt. suhtautuminen ärsykkeisiin lauhkeammin)?  Jos ja kun koira ei luonteeltaan ole sellainen kuin olisin toivonut, eikö ole helpompaa toimia niillä eväillä mitä käytettävissä on kuin väkisin yrittää pakottaa koira sille vääränmalliseen muottiin? Minun koirani ei ole huono vaikka se ei yltäisikään asettamiini kriteereihin, se kun on vilpittömästi ja rehellisesti vain ja ainoastaan oma itsensä. Näiden asioiden kanssa olen siis paininut ja painin edelleen. Osa oivalluksista ei välttämättä mairittele rakentamaani kuvaa itsestäni koiranomistajana (joka ottaa muutenkin pohjakosketusta välillä), mutta ainakin yritän hyväksyä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Kaiken kaikkiaan sanoisin siis, että vaikka meillä on edelleen haasteita arjessa ja koiralla on ihan selkeitä yhteiskuntakelpoisuusongelmia, minun suhteeni koiraan alkaa nyt olla oikealla tolalla. Ja askeleita oikeaan suuntaan on otettu muutenkin. Mitä tulee alussa mainittuihin kevään takapakkeihin, niin kyllä tässä koko ajan sellainen pieni pelko persiissä on että kohta tulee takapakkia ja lujaa. Tapahtuu jotain, joka deletoi kaiken saavutetun edistyksen ja olemme takaisin siinä epätietoisuuden ja suoranaisen toivottomuuden tilassa mikä minun päässäni vallitsi viime syksynä. Jokin epäjohdonmukaisuus käyttäytymisessä tai pieni periksianto jossain ja koko huolella rakennettu korttitalo romahtaa (anna pirulle pikkusormi niin se kusee taskuun, sanoi mieheni joskus). Onneksi olen oppinut koirasta lukemaan, että se ei ole ihmisen epäjohdonmukaisuuksien suhteen niin ehdottoman anteeksiantamaton kuin aikaisemmin ajattelin, mutta ei se edelleenkään ole koira jonka kanssa voisi vain olla. Mutta se on meidän koiramme, kaikessa hetkittäisessä raivostuttavuudessaan oma, vilpitön itsensä.

Ei tämä ole mikään hyvän mielen blogi

Kävin tänään heittelemässä koiran iltanaput lähimetsikköön virikkeistämisen nimissä. Pitkän työpäivän jälkeen tuntui hyvältä olla rauhassa, seisoa töröttää ja kuunnella minulle tuntemattomien lintujen laulua ja metsän ääniä samalla kun Koira vuoronperään nuuskutti ja rouskutti ympärillä. Linnunlaulun, narahduksien ja lähistöllä olleen liikenteen hurinan lisäksi aloin erottaa kevääseen hiljalleen heräilevän metsän tuoksuja ja pudonneista neulasista pehmeän maan jalkojen alla. Kuluneesti sanottuna olin läsnä hetkessä. Ensimmäistä kertaa tuntui levolliselta todella pitkään aikaan.

Jatkoimme matkaa. Olin vaihtanut koiralle valjaat ja flexin ja löntystelin rauhassa perässä kun koira viipotti hajusta toiselle ja tössötti omiaan edellä. Välillä pysähdyttiin taas etsimään nappuloita. Mietin, että tällaista sen pitäisi aina olla. Mukavaa ulkoilua karvaisen kaverin kanssa, yhdessä puuhaamista ja rentoutumista.

Mutta eihän se niin mene. Päästyämme takaisin kotikadulle vastassa oli taas nurkkien takana vaanivia potkulautoja, puskista ilmestyviä koiravihollisia ja (sussiunatkoon) kännykkään puhuvia ohikulkijoita. Pienten koirien on vähemmästäkin nähty menevän mykkyrälle, tuolla tavalla kun kehtaavat kulkea hänen reviirillään.

Mutta se pysähtynyt, varovaista rauhaa henkinyt mielentila. Sain sen kuljetettua kotiin asti. Jotain mielessä on kääntymässä yöstä aamuun.

Jaa niin kukas meillä asuukaan?

Viime aikoina olen pohtinut paljon tuon koiramme luonnetta. Siinä on aina ollut jonkinlaista kaksijakoisuutta, ääripäät ja kaikki siltä väliltä.  Koulutusjakson aikana saimme taatusti paljon paremman tuntuman koiraan, mutta välillä se tuntuu kuitenkin  edelleen pieneltä valkoiselta ja karvaiselta mysteeriltä. Haluan avata tätä asiaa lisää ja samalla korostaa sitä, että vaikka postaukset täällä blogissa voivat välillä olla negatiivisväritteisiä, on Koirassa ja meidän arjessamme myös hyviä puolia.

Asiaan. Sen voin sanoa varmuudella, että meidän koiramme on luonteeltaan terävästi ja matalalla kynnyksellä ärsykkeisiin reagoiva ”parempi överit kuin vajarit”-tyyppi. Lisäksi kuvailisin sitä sanoilla erittäin aktiivinen, erityisen tarkkaavainen, hyvin utelias, itsenäinen, älykäs, sekä äärimmäisen sinnikäs ja varautunut. Välillä minusta tuntuu, että koiramme omaa 9-vuotiaan lapsen tasoisen loogisen päättelykyvyn ja olen myös varma että jos porsaanreikien etsinnässä järjestettäisiin arvokisoja, se saisi valioyksilön kunniamaininnan. Se on myös taisteluhaluinen, oli kyse sitten leikkimisestä tai vastaantulevien koirien rökittämisestä ja se osaa ohjailla ihmisiä pelottavan taitavasti.

Pidimme aikaisemmin varmana sitä, että Koira kompensoi rähinällään epävarmuuksiaan. Luulimme myös, että se voidaan niputtaa pehmeiden koirien nippuun koska se tuntui muistavan huonot kokemukset pitkään. Nämä käsitykset saivat kuitenkin lentää romukoppaan kun kouluttajamme testasi Koiran luonnetta: kävi ilmi, että tyyppi on erinomaisen itsevarma, suoranainen macho, mistä ärhentelykin kumpuaa. Koira laitettiin myös suorilta kovien koirien kategoriaan, sillä se ei suinkaan muistele menneitä vaan tekee joka tilanteessa johtopäätöksensä niin nopeasti, että ihminen ei aina pysy edes mukana ja tästä nopeasta reaktiotavasta johtuu, että se vaikuttaa muistavan asioita. Luolakoirarotuna se ei muutenkaan paljoa ihmisiin nojaannu ja meidän yksilössä tämä piirre tuntuu korostuneen. Kouluttajan loppulause olikin, että tyyppi on oikein kunnon perinteinen terrieri. Ei varmaankaan siis mikään ihme, että meillä on ollut kädet täynnä haasteita!

En enää tarkasti muista miksi pidimme Koiraa arkana (ehkä sillä oli jotain tekemistä sen pentuajan kanssa), mutta pehmeä puoli siinä ehdottomasti kuitenkin on. Se rakastaa tulla tuhisten sohvalle viereen nojailemaan syliin aivan tietyllä tavalla. Se on aina innokkaasti kaikkeen osallistuva energiapakkaus, jonka kanssa on ilo touhuta yhdessä. Se antaa tehdä kaikki hoitotoimenpiteet nyppimisestä hampaiden harjaukseen todella mallikkaasti ja alistuu käsiteltävästi hämmästyttävän rauhallisesti. Omille koirakavereilleen se on väsymätön ja uskomattoman kohtelias leikkikumppani, joka ei päällepäsmäröi tai kiusaa kavereitaan. Tuttuja ihmisiä se tervehtii röhkimällä iloisesti samalla kun vääntäytyy jaloissa niin kippuralle että heiluttaa itseään hännällään naamaan.

Eli kerrassaan moniulotteinen pikku-ukko, niin hyvässä kuin huonossakin.

”Päivää, olen koira joka ei tykkää siitä että korviin kosketaan, mutta pipot ovat parasta ikinä”

Tapahtunut tähän mennessä

Kun aloimme vuosia sitten haaveilla koirasta, mielessämme taisi siintää yhteiset virkistävät lenkit harjulla, villinä ja vapaana juoksentelu metsässä ja yhteiset löhöämiset sohvalla. Nyt, kolmen ja puolen vuoden koiranomistajuuden jälkeen, olemme kiristelleet hampaita, hermoja ja hihnaa ohittaessamme muita koiria ojanpohjissa kahlaten ja alistuneet pitämään koiraa vapaana ainoastaan koirapuistossa yöaikaan kun muita ei ole liikkeellä. Viimeinen harmonisen yhteiselomme utopioista kuopattiin kolme viikkoa sitten, kun sohvalla yhdessä löhöily laitettiin pannaan.

Me olemme ongelmakoiran omistajia – vai pitäisikö sanoa että paremminkin me omistajina olemme ongelmallisia suhteessa koiraamme. Vastoin huolellisia suunnitelmia ja yrityksia tehdä kaikki oikein koirastamme kasvoi pikku terroristi, jonka käytös alkoi hiljalleen rajoittaa elämäämme yhä enemmän ja enemmän. Tänä talvena saimme tarpeeksemme ja varasimme ajan ongelmakoirakouluttajalta jotta hän voisi kouluttaa meitä.

Ja mitä tekee kaikkensa yrittävä, helposti turhautuva, asioita liikaa analysoiva koiranomistaja jonka puolisokaan ei enää jaksaisi kuunnella loputtomia pohdintoja perheen nelijalkaisen sielunelämästä? Perustaa blogin.