Tasan neljä vuotta sitten…

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

… otimme kuvia tasan puolivuotiaasta pentupalleroisestamme. Katsokaa nyt miten komea poika:

Mihin nämä vuodet oikein katoavat?

 

Advertisement

Talvi on varustelaji

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Olen aina pitänyt talvesta. Minua ei varsinaisesti haittaa pimeys, kylmyys tai varsinkaan lumi (loska olkoon asia erikseen, sen voisin skipata). Onko kauniimpaa, kuin valoisa talvipäivä kun lämpötila on muutaman asteen pakkasella ja puiden oksat niiaavat aavistuksen lumen painosta? Aurinko saa kinokset kimmeltämään, pakkanen posket punehtumaan ja ilma tuoksuu raikkaalta. Hangilta voi lukea ympäröivän faunan liikkeitä, jotka kesäaikaan jäävät piiloon kasvillisuuteen. Talven hiljaisuuskin on jollain tapaa erilaista: levollista ja maltillista.

Alkutalvesta tilanne on kuitenkin usein toinen, kun talvi tuntuu vasta hakevan vauhtia kelien heittelehtiessä skitsofrenisesti puolelta toiselle. Kun pimeyteen ja kylmyyteen ei vielä ole tottunut, ne tuntuvat usein iskevän päin näköä, joskus jopa kirjaimellisesti jos sattuu oikein pyryttämään. Kuten kaikki koiranomistajat kuitenkin tietävät, on ulos lähdettävä säällä kuin säällä.

Viime viikonloppuna olin tekemässä lähtöä ulos koiran kanssa. Olin aikaisemmin päivällä käynyt sen verran ulkona, että tiesin ilman olevan raaka. Tuuli puhalsi 8m/s pöllyttäen samalla irtolunta ja saaden pikkupakkasen tuntumaan huomattavasti purevammalta. Laadin siis taistelusuunnitelman: alle urheilutrikoota ja fleeceä, päälle softshelliä päästä jalkoihin. Kaula piiloon, kunnon hanskat käteen ja pään hautaaminen syvälle hupun sisään. Koiralle lämmittävä ja tuulta pitävä mantteli niskaan, alle valjaat flexittelyä varten. (Olen miettinyt, josko pitäisi täksi talveksi hankkia pikkududelle jonkinlaiset töppöset niin ei tassuja palele kovillakaan pakkasilla, mutta toisaalta tyypin tuntien se ei suostuisi liikkumaan niillä metriäkään. Takistakin se selkeästi häiriintyy ja ravistelee itseään vielä ulkonakin säännöllisesti kun mokomasta ei pääse eroon.)

Kaikkein tärkein talvivaruste ovat kuitenkin kunnon kengät. Tänä vuonna päätin minimoida kaatumisriskin ja hankin Icebugit. Ja voi kuulkaa, on saanut huoletta tarpoa missä tahansa maastossa ilman lipsumisia tai horjahteluja. Varrelliset nauhakenkäni ovat tukevat ja kuitenkin yllättävän kevyet jalassa, eivätkä oikeasti edes mitenkään huonon näköiset. Vannoutuneelle nahkakenkien ystävälle vain tuntuu oudolta heittäytyä näin käytönnölliseksi isolla K:lla, mutta toisaalta kunnon kengät ovat helpottaneet ulkoelämää todella paljon. Ainoa huono puoli niissä on, että hysteriaa hipoen pelkään astuvani niillä vahingossa Koiran tassuille.

Mutta summa summarum, vaikka uloslähtö viikonloppuna tuntuikin kestävän pienen ikuisuuden kaiken varustautumisen ja miettimisen vuoksi, se kannatti. Vietimme Koiran kanssa mukavat puolitoista tuntia läheisellä pururadalla maastoa tutkien, eikä muut kanssaulkoilijat sisälle ajanut keli haitannut lainkaan. Kunnon varustuksilla karkoittaa kylmyyden ja tuulen, joten antaa tuulla tai pyryttää vaikka vaakasuoraan jatkossakin!

Yritin tosiaan saada kuvaa näistä hehkuttamistani kengistä, mutta kuvausassarini osallistui tekemiseen niin intohimoisesti että en saanut kengistä yhtäkään otosta ilman sitä… #elämääterrierinkanssa

 

Lempilelu

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Koiralla on yksi lelu ylitse muiden.

Se hakee kaikkein todennäköisimmin juuri sen, kun se haluaa houkutella hauskanpitoon tai osallistua siihen itse. Sen vakiorutiinina on tuijottaa kohdettaan lempilelu suussaan, ravistella päätään ja stepata edestakaisin neljällä malttamattomalla jalallaan samalla hännällään vimmatusti viuhtoen. Välillä se yhdistää tarkkaan hiottuun koreografiaansa tasajalkahyppyjä eteen ja taakse. Silloin tietää, että on tosi kyseessä. Nyt on syytä leikkiä, ihmiset!

Kyseessä on huutoluu.

Huutoluun nimi on huutoluu, koska sen kanssa kuuluu pitää ääntä, eli toisin sanoen röhkiä vimmatusti. Ei ole väliä onko huutoluu Koiralla vai ihmisellä, mutta röhkiä pitää. Ja juosta karkuun: Koiran mielestä on parasta maailmassa kun joku ajaa silloin takaa, se oikein teputtaa terhakkaasti karkuun. Välillä vastapuolen kuuluu saada huutoluu itselleen, jolloin osat vaihtuvat. Jopa meidän vieraamme tietävät, miten huutoluulla leikitään ja Koirasta saakin ikuisen ystävän röhkimällä luuhun ja ampaisemalla karkuun.

Jos Koira siis saisi päättää, meillä leikittäisiin 24/7 huutoluulla. Olemme vaivihkaa pari kertaa vaihtaneet huutoluun uuteen näiden neljän vuoden aikana. Epäilemme, että Koira on honannut muutoksen, mutta ei ole hienotunteisuuttaan viitsinyt antaa meidän huomata sitä. Mitä sitä nyt hyvää leikkiä pilaamaan turhalla nillityksellä.

Minua saattaisi nolottaa jakaa näin älyvapaa leikki, mutta teillä muilla koiranomistajilla on taatusti yhtä hulluja leikkejä tai tapoja koiranne kanssa.

… onhan?

 

Laiskojen aamujen tärkeys

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Blogissa on kuluneesti sanottuna vietetty hiljaiseloa hetki. Syynä on ollut paikoin klimppistä tervanjuontia muistuttanut muutto ja samaan aikaan äkillisesti eskaloitunut työtilanne. Tilanne on onneksi pikkuhiljaa rauhoittumassa ja uusi asuntokin jo muuttunut asunnon sijasta ihanaksi kodiksi.

Kiireen ja stressin keskellä pitäisi muistaa keskittyä pieniin hyvänolon hetkiin, ottaa kiinni ohikiitävistä mielihyvän ailahduksista, vaikka takaraivoissa tykyttäisi itse laadittu ja vaalittu to do-lista. Muistaa mitkä asiat elämässä ovat hyvin vaikka miljoona pientä asiaa tuntuisikin menevän huonosti. Onnea voi ihan hyvin olla lumen tuoksu iltahämärässä tai sohvalla pitkän työpäivän jälkeen hörpitty liian kuuma glögi, tai vaikka loisto-ostokseksi osoittautuneet rumat mutta käytännölliset talvikengät.

Sen ainakin tiedän, että harvinaista onnea ovat laiskat lauantai-aamut, kun sängystä ei ole pakko nousta vaikka kello olisikin ollut soimassa. Voi kääntää rauhassa kylkeä tai tuijotella muuten vaan kattoa. Silittää pientä ja karvaista valkoruskeaa päätä ja hamuta peiton alla toisen lämmintä, yhä unelta tuoksuvaa ihoa.

Sen tunteen haluaisin pullottaa, jotta voisin palata siihen kun seuraavalla kerralla tunnen jääväni stressin jalkoihin.

Ylämäen tuulisella huipulla

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Teille, joiden elo koiranne kanssa on jatkuvaa ruusuilla tamppaamista tämä seuraava lause voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä: koiramme on viime aikoina tuottanut paljon iloisia fiiliksiä. Meille, joille koira-arki tarkoittaa välillä oman ja koiran pään kuvainnollista seinään hakkaamista se voi olla parasta, mitä koirastaan voi kirjoittaa.

Olen nauttinut koiran seurasta, seurannut sen tekemisiä ja tarkannut sen reaktioita asioihin. Se on esimerkiksi ollut ilahduttavan hyvin kuulolla lenkeillä, tutustunut ystävällisesti uusiin ihmisiin tai osannut tarvittaessa ottaa ihan vaan rauhassa.

Ehkä kyse on vähän minustakin.

Ehkä kyse on myös siitä, että minä en ole viime aikoina pingottanut niin paljoa. ”Se on vaan rähinää, mitä sitten” sanoi joku joskus.

Minä olen vaatinut itseltäni koiranomistajana paljon, samoin myös koiraltani, ja osan ongelmista olen suurennellut päässäni isommaksi kuin ne ovatkaan. Pitäisi antaa koiralle enemmän mahdollisuuksia näyttää mihin se pystyy, mutta omaan tynnyriin vetäytyminen on usein helpompaa. Turvallisempaa. Suoja pettymyksiltä ja muiden hiljaiselta tuomiolta.

Olen koiran kanssa useasti todistanut, että pessimisti voi todellakin pettyä. Toisaalta se jaksaa kerta toisensa jälkeen myös yllättää iloisesti ja silloin tällöin myös tehdä tismalleen sen mitä siltä odotankin. Tosiasiassa lempiasiani Koirassa on kuitenkin se, että se tekee välillä juuri niin kuin se itse näkee parhaaksi.

Joku toinen onkin joskus todennut, että terrieri-ihmiset ovat masokisteja. Hmm…

 

Kuka pelkää pimeää?

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kävelen katulamppujen loisteesta kohti metsän pimeää. Vaihdan koiralle valjaat ja flexin ja alamme kiivetä ylös metsän peittämälle harjulle, joka erottaa kaksi kaupunginosaa toisistaan.

Silmät tottuvat vähitellen pienentyneeseen valomäärään, pimeys muuttuu hämäräksi ja alan erottaa muotoja. Eri harmaan sävyt muodostavat ympärilleni puita, kantoja ja kiviä. Valkoinen koira erottuu tummasta taustasta hyvin. ”Talvella onkin sitten eri juttu…” ajattelen ja jatkan matkaa.

Päästyämme harjun huipulle tuuli voimistuu, humisee korvissa ja peittää liikenteen yksitoikkoisen hurinan läheiseltä tieltä. Olemme metsässä keskellä kaupunkia! Rekisteröin mielessäni, että tuuli on selkeästi syksyinen: se tuntuu lokakuulta jo tässä vaiheessa elokuuta.

Koira etenee määrätietoisesti eteenpäin, puikkelehtii välillä sivuille hajujen perässä ja rymistelee pieneen kokoonsa nähden yllättävän suureen ääneen. Nuuskuttaa niin että ääni kuuluu, saa kiinni tarinoista joista minulla ei ole aavistustakaan. Valkoinen häntä sojottaa pontevasti pystyssä ja piirtyy tuulessa väreilevää hämärää vasten kuin viiri lasten polkupyörissä. Minua hymyilyttää moinen tuulenhalkoja, kunnes muistan taas keskittyä etenemiseemme.

”Kuka hullu tänne pimeään tulee näin myöhään illalla” aivoni kysyvät minulta. Tekee mieli vilkuilla sivuille ja etenkin selän taakse, mutta samaan aikaan olo on rauhallinen, jotenkin rento. Metsän rasahdukset ovat vain rasahduksia, eivät varjoissa piileskeleviä mörrimöykkyjä. Voi olla, että teollinen vallankumous on tehnyt meistä kaupunkilaisia, mutta metsäläisten veri meissä kaikissa silti edelleen kiertää.

Lopulta kompuroimme alas harjulta. Yritän väistellä polulla olevia kiviä ja keppejä, mutta silmäni eivät edes hämärän taajuudelle virittyneinä näe jokaista, joten meno on haparoivaa. Alas päästyämme tuulenvire laantuu ja liikenteen ääni kuuluu taas voimakkaampana.

Otamme suunnan kohti kotia, matka käy turvallisista valolätäköistä toiseen katulamppujen alla.

 

Paikka, missä sielu(t) lepää

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Lähdin Koiran kanssa mökille.

Täällä metsän keskellä lepää ihmisen mieli. Sisään kannettavassa juomavedessä ja viinin nauttimisessa pestyistä jogurttimukeista on vaan sitä jotakin. Myös tällä hetkellä vieressäni röhnöttävä nelijalkainen nauttii olostaan silmin nähden. Rauhallinen ympäristö selkeästi sopii tuolle karvaiselle misantroopikollemme; se on ollut huomattavan rento ja omaksi itsekseen suorastaan zeniläinen. Pistää miettimään, josko koiramme onkin henkinen maalainen, jonka sielu itkee verta sen joutuessa asumaan kaupungissa? Sydämeltään naturisti, joka mieluiten kirmaisi kaikki päivät läpi niittyjen tuulen hyväillessä (olemattomia) palleja? Tämä taas sysää harkitsemaan äkkimuuttoa kaupungista vaikka vanhaan rintamamiestaloon jonkun kantatien varrelle, kauas sivistyksestä ja omaan rauhaan. Tai vaikka korsuun keskelle metsää, ei se niin tarkkaa olisi.

Johtunee koiran alentuneesta tarpeesta vahtia ympäristöään täällä, mutta sen kanssa on ollut valtavan hauska puuhailla remmittä pihapiirissä. Dude seurailee minua kiinnostuneena ympäriinsä ja on hienosti kuulolla. Tyyppihän on oikeastaan aika mainio, enpä muistanutkaan!

Erämaahan muuttamisen lisäksi olen miettinyt Koiran stressitasoja yleisesti. Meillä pyritään rajoittamaan rajusti leikkimistä ja aktivointina ohjataan sitä mielummin käyttämään nenäänsä. Nykyisessä asuinympäristössä esiintyviä stressinaiheuttajia emme kuitenkaan valitettavasti pysty kontrolloimaan. Jos lenkillä ollessa nurkan takaa säntää kolmea koiraa ulkoilutava rullalautailija vetolaukun ja oman äänensä juuri löytäneen leikki-ikäisen mentaliteetin kanssa (toim.huom. surutta kärjistetty esimerkki), me emme voi sille mitään. Ja jos koiran elimistö kohtaa stressiä lähes päivittäin (ts. kroonistunut stressi?), ei ole mikään ihme että se välillä saa ylimitoitettuja henkiravistuksia.

Tällaiset rennot ja mukavat kokemukset koiran kanssa olemisesta ovat kuitenkin tervetulleita ja ne antavat taas uskoa siihen, että tyyppi on kohtalaisen tasapainoinen yksilö, kunhan vääriä nappuloita painelevia ärsykkeitä ei ole liikaa. Vielä kun saisi kaupunkioloihin siirrettyä tämän mielentilan, mutta jatkan pohdintoja koiraan vaikuttavan stressin syvimmästä olemuksesta niin ehkä tässä joku hämärä selkeys muodostuu.

 

Lomalla kaikesta

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kaivan avaimet esiin ja asetan ne ulko-oven lukkoon. Livahdan äkkiä sisälle eteiseen ja suljen nopeasti oven perässäni jotta tervehtimään tassutteleva nelijalka ei pääsisi livahtamaan rappukäytävään.

Pysähdyn. Jään kuuntelemaan. Kotona on hiljaista, jääkaappi hurisee keittiössä. Ulkoa kuuluu ohi ajavan auton ääni. Se mitä en kuule on Koiran kynsien rapsutus laminaattilattialla sen tullessa tervehtimään kotiinpalaajaa. Ei kuulu naukaisevaa haukotusta kun tyyppi ensin herää uniltaan tai tömähdystä kun se hypähtää alas lempipaikaltaan sohvan selkänojalta.

Vähän aikaa olo on hämmentynyt, mutta sitten muistan. Ai niin! Jäimme juhannuksesta lomalle ja jätimme koiran anoppilaan Keski-Suomeen täksi viikoksi. Koira viihtyy siellä huomion keskipisteenä ja appivanhemmat puolestaan pitävät karvaisesta seuralaisestaan yli kaiken, joten diili oli kaikille osapuolille edullinen.

________________________________________________

Kulunut viikko on ollut tunteiltaan ristiriitainen. Toisaalta on mukava herätä tai mennä nukkumaan ilman että ensimmäisenä tai viimeisenä pitää lähteä ulos pissihommiin. On ollut rentouttavaa ajatella vain itseään, mahdollisuutta mennä ja tulla miten huvittaa. Ei ole ollut pakko mennä lenkille – tai edes ulos – jos ei ole huvittanut. Ja toisaalta rutiinit ovat olleet hukassa ja koti on ollut kovin autio. On tullut monta kertaa turhaan havahduttua ajatukseen siitä että koira pitää ruokkia tai että voisi lähteä lenkille. Kukaan ei ole käpertynyt önisten viereen sohvalla eikä pyörinyt kotiin tullessa innoissaan jaloissa (mieskin vain korkeintaan nopeasti halaa jos sattuu olemaan kotona, ei pentele pyöri jaloissa sekään). Kukaan ei ole tuijottanut korventavasti niskaa samalla kun syön jotain sohvalla tai maannut kuolleen painon lailla jalkojen päällä sängyssä öisin. Ja näitä asioita on ollut ikävä.

Koiranomistajuus on kyllä kokovartalolaji. Sitä voi kyllä tehdä vähän sinne päin tai takki muuten auki, mutta silloin irti saadut kokemuksetkin ovat eräänlaista kevytomistajuutta – vähä niinku ihan kiva. Koira elämässä rytmittää arkea, tuo siihen sisältöä ja syvyyttä sekä – ainakin meidän tapauksessamme – saa kokemaan koko tunneskaalan päästä päähän. Ja jos tuo elämää hyvässä ja huonossa rytmittävä tekijä ei yhtäkkiä olekaan läsnä, ei varmaan ole ihme jos ihmiset ovat vähän pallo hukassa.

Niin kuin me nyt.

 

Neljän vuoden edestä ylä- ja alamäkiä

Koira täyttää tänään neljä vuotta. En ole kuitenkaan kaiholla muistellut pentuaikoja tai ihmetellyt miten nopeasti aika vierähtää, sillä mieli on ollut vähän alamaissa koiran suhteen. Syy löytyy viime viikon tapahtumasta joka sattui miehen ollessa ulkoiluttamassa tyyppiä.

Kesken tavallisen lenkin matkan päässä edellä kulkenut koira oli rekisteröinyt nelijalkaisen lajitoverinsa ja ilmeisen kiinnostuneena lyönyt liinat kiinni. Mies oli tämän huomatessaan vaihtanut suosiolla reittiä sivutielle. Yhtäkkiä hän kuitenkin oli huomannut, että toinen koirakko olikin lähtenyt seuraamaan heitä ja vieras koira oli pitkällä flexillä suoraan selän takana, valmiina tekemään tuttavuutta. Tilanne oli eskaloitunut sekunnin sadasosassa, kun Koira oli huomannut salakavalasti takaa hiipparoineen vierailijan ja havitteli rähinän säestämänä tunkeilijaa hampaisiinsa.

Mayhemin keskellä mies oli karjunut flexin toisessa päässä olevalle naiselle moniasanaisen mielipiteensä takaapäin väijyttämisestä ja vieraiden koirien lähestymisen etiketistä. Nainen oli sopertanut että hänen koiransa oli vain halunnut tervehtiä, että se on ihan ystävällinen eikä tarkoittanut pahaa. Lopputulos: yksi helvetin vihainen mies, yksi traumatisoitunut nainen, todennäköisesti terrierejä ja miehiä tästä eteenpäin vihaava pikkukoira ja omasta mielestään maailman huipulle jälleen päässyt partaterroristi. Kivoja ulkoiluja vaan kaikille tästä eteenpäin.

Miehen kerrottuaan kokemuksestaan sympatiani olivat vahvasti hänen puolellaan. Olisin itsekin reagoinut samalla tavalla, huutanut pelästyksensekaisella raivolla kuuppa punaisena loilottaen. Samalla kuitenkin minulle tuli paha mieli naisen puolesta. Hän ja koiransa olivat varmasti olleet aidosti ystävällisellä asenteella liikkeellä, ajatuksena vaikka rupatella niitä näitä samalla kun koirat nuuskuttavat toistensa takapuolia. Niinhän se normaalisti menee, kivoja sosiaalisia tilanteita ulkoilun lomassa. Tällä kertaa vastapariksi oli valitettavasti osunut meidän koira ja tuloksena oli sosiaalinen katastrofi.

Nainen kuitenkin teki väärin, sillä ei todellakaan ole asiallista käytöstä päästää koira takaapäin lähelle ilman ennakkovaroitusta. Olisi vaikka huikannut miehen loittonevalle selälle ehdotuksen koirien kohtaamisesta tai muuten avannut keskustelukanavan jotenkin ennen kuin suin päin ryntää toisten henkilökohtaiselle alueelle. Ei meillä niinku teillä, oli tapana ala-asteella lällättää ja se pätee tähänkin.

Tämän kohtaamisen tuloksena meillä on  kuitenkin otettu roimasti takapakkia kaikessa koulutuksessa, mitä aikaisemmin pelkäsinkin. Koira saapastelee taas henkinen keskisormi ojossa ulkoillessa ja vahtii ympäristöään niin ettei hyvä hihnakävely kiinnosta. Olo on taas voimaton ja turhautunut. Tiedän kyllä, että koulutuksessa tapahtuu takapakkeja ja ymmärrän koiran reaktion tapahtuneeseen. Mutta se ei poista tätä oloa.

Tänään on kuitenkin synttärisankarin kunniaksi valloitettu tyhjänä ollut koirapuisto koiran parhaisiin koirakavereihin kuuluvan villakoiraneidon kanssa ja käyty illalla pitkällä lenkillä, mistä kuvatkin ovat. Laitoin lenkille pitkästä aikaa täyskurkkarin koiralle kaulaan ja kävely sujuikin paremmin. Ei se kai auta kuin purra hammasta, hakea vauhtia ja jatkaa taas pään seinään hakkaamista. Ja löytää jostain taas positiivisuus koira-arjessa, olkoon tänään vaikka siitä miten tyyppi nappasi rannalta mukaan ison kepin ja tassutteli ylpeänä se suussaan toiselle puolen järveä. Ihan niinkuin pentunakin. 

Vapaapäivä

Huristelin tänään koiran kanssa bussilla Mustavuoreen. Kiipesimme avaran luonnon valtaamaa laskettelurinnettä pitkin ylös, välillä piti emännän hiukan huilata mutta koira nautti edestakaisin juoksentelusta flexissä. Huipulle päästyämme jäin hetkeksi ihailemaan huikeita näköaloja. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi pilvien välistä ja tuuli oli puuskittaista ja paikoin rajuakin. Ensi yöksi on Tampereelle kuulemma annettu tuulivaroitus, mutta nyt tuulenpuuskat tuntuivat vain virkistäviltä.

Kävelimme muutaman kilometrin paluumatkan kotiin. Maankamaralla aurinko lämmitti selkää eivätkä tuulenpuuskat tuntuneet enää yhtä rajuilta. Fiilis oli hyvä.