Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.
Näin vuoden loppusuoralla ihmisillä on yleensä tapana tehdä yhteenvetoja kuluneesta vuodesta.
Minulle vuosi 2016 on ollut raskas ja se tiivistyy mielessäni yhteen sanaan: luopuminen. Kuluneen vuoden aikana olen luopunut ammatillisista tavoitteista ja unelmista, siitä minkä eteen ponnistelin pitkään ja joka ei kuitenkaan tuonut onnea. Olen joutunut luopumaan tärkeästä läheisestä, joka yllättäen menehtyi syksyllä. Yksi voimakas kokemus oli ystäväni russelimummon vaivuttaminen ikiuneen, koskettava tapahtuma jossa sain olla läsnä. Loppuvuosi on puolestaan painanut polvilleen kun omien voimien ehtyminen pakotti luopumaan kaikista niistä naruista, joita olen pakonomaisesti puristanut käsissäni ties kuinka pitkään. Narujen rippeitä pitelen edelleen käsissä ja varmaan tulen vielä pitkään hamuamaan niitä, mutta elämää ei voi suorittaa ja nyt jos koskaan on aika luopua tuosta ajatusmallista.
Vuosi 2016 on ollut myös henkistä mittelyä koiramme, tuon aina valmiin partaterroristin kanssa. Perustin blogini vuosi sitten tammikuussa koska tarvitsin paikan missä käsitellä vaikeiksi kokemiani tunteita suhteessa koiranomistajuuteeni. Sellaisia tunteita, joista harvat puhuvat ääneen tai edes kirjoittavat netin keskustelupalstoilla. Sellaisen paikan sainkin, oli kyse sitten omista pohdinnoista tai ajatusten jäsentämisestä ja toivon, että teksteistäni on saanut lohtua, tsemppiä tai oivalluksia muutkin samojen asioiden kanssa painivat – satun nimittäin tietämään, etten ole ajatusteni kanssa yksin.
Ja mitä tulee itse blogin päähenkilöön, no, hän on hyvin paljolti oma itsensä edelleen. Meillä on monia samoja ongelmia kuin vuosi sitten, mutta paljon kuitenkin päästy myös eteenpäin. Sen lisäksi, että nykyään koira pitää ehdottomasti minua ylempiarvoisenaan (oli johtajuusteorioista mitä mieltä tahansa, ei hyvä heilu jos koira määrää kaapin paikan kotona) on minun suhtautumiseni siihen saanut rennompia piirteitä. Olen pystynyt sysäämään syrjään monet itsesyytökset ja keskittymään koiran tulkitsemiseen koiramaisesta näkökulmasta. Ja huumori, sen merkitystä ei voi tuollaisen terrierin kanssa unohtaa. Meidän koiramme on mikä on, välillä ihan huipputyyppi ja välillä hampaiden kiristelyn kohde, ja joskus muiden silmissä ehkä huono tai epäonnistunut. Joka tapauksessa se on sinnikkäästi aina oma itsensä ja sellaisena tulee todennäköisesti pysymäänkin päiviensä loppuun asti. Ehkä meidän tehtävänämme on vain yrittää pysyä menossa mukana.
Paljon on siis tapahtunut, mutta toivon että näistä kokemuksista versoo tasapainoisempi ja rennompi elämä. Toivotankin siis tulevaksi armollisen vuoden 2017: pysähtyminen on hyvästä, se antaa näköalaa tulevasta suunnasta – oli se sitten mikä tahansa. Blogin osalta tämä tarkoittaa sitä, että pidän seuraavaksi pientä taukoa kirjoittamisessa ja siirryn sitten takaisin vanhaan osoitteeseen https://huonokoira.wordpress.com/ . Saatan siirrellä kirjoituksia täältä vanhalle tontille tai sitten en, en ole vielä päättänyt. Instagramin puolella tapahtuu kirjoitustauonkin aikana, eli kannattaa seurailla käyttäjää @terrier_mayhem mikäli vieroitusoireet pienistä valkoisista terriereistä iskevät.
Kirjoittaminen Morrrilla on ollut antoisaa ja on ollut hienoa olla osa tätä portaalia ja porukkaa. Kiitos yhteisölle kaikesta! Nyt on kuitenkin aika jatkaa matkaa ja suunnata katse eteenpäin. Mitä sitten vaikka välillä näkyvyys takkuilisi tai fokus häviäisi.
Tärkeintä on, ettei tuijottele taaksensa.
huono koira 