Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa
Skenaario 1:
Olet lenkillä koiran kanssa ja vastaan tulee toinen koirakko. Samalla kun yrität ennustaa ja estää oman koirasi vääjäämättömiä reaktioita näet sivusilmällä miten vastaparin emäntä huikkaa iloisellä äänellä koiralleen käskyn ottaa kontakti. Toinen koira hellittää katseensa omastasi, tapittaa emäntäänsä kieli ulkona ja häntä rennosti viipottaen tassuttelee askel rentona omistajansa vierellä ohitsenne. Selkäsi takana kuulet miten koira saa helliä kehuja palkaksi ja namin suuhunsa hienosti menneestä ohituksesta.
Samaan aikaan oma koirasi tempoo vieraan hirvityksen (koiran) perään kuulostaen rikkinäiseltä possulelulta henkitorven puristuessa kaulapantaa vasten kasaan. Jatkat yrityksiäsi hillitä yhtäkkiä kuuroksi muuttunutta koiraasi ja tunnet samalla miten kuuma ja polttava vanne puristaa päätä ja sydän tuntuu oudon metalliselta. Ajatukset ”miten noi pystyi tohon mut me ei?” ja ”mitä mä teen väärin?” kiertävät somasti vanhoja tuttuja uriaan aivoissa ja sinkoat ohittaneen koirakon perään vielä yhden katkeran katseen ennen kuin jatkat matkaasi.
Skenaario 2:
Istut parvekkeellasi/pihassasi/ikkunasi ääressä nauttimassa tyynestä kesäillasta, kun näet kahden koirakon lähestyvän toisiaan vähän matkan päässä. Jäät katselemaan miten etäisyys selkeästi toisilleen entuudestaan vieraiden koirien välillä vähitellen pienenee, miten koirat kaartavat toisiaan kohti hännät valppaasti pystyssä, niskat rentona. Toinen koirista on rohkeampi, tekee ensin aloitteen ja nuuskuttaa toisen poskipieliä. Seuraat tapahtumia hymyillen ja koirat etenevät sopuisasti tutustumisrituaaleissaan. Omistajat jutustelevat kohteliaasti keskenään ja toinen koirista niiaa maahan kutsuakseen toista leikkiin.
”Onpa hauskaa!” ajattelet, kunnes muistat jälleen kerran, että sama ei koskaan onnistuisi omalla kohdallasi. Hymy hyytyy ja katse laskeutuu syliin. Tunnet kylmän metallisen kouraisun sydämessä kun poistut paikalta.
Skenaario 3:
Tuttu ihminen kertoo miten heidän koiransa kanssa on ”niin raskasta” ulkoilla koska se haluaisi tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Itse ajattelet miten oma koirasi vastaavassa tilanteessa mielellään ravistelisi vastaantulijoita hampaillaan, vaikkapa lahkeesta, vain jotta saisi toivotettua ymmärtämättömästi samaan tilaan toikkaroineet kaksijalkaiset lähimpään helvettiin läheltään. Kun tuttusi jatkaa selostustaan koiransa ylimääräisestä rakkausenergiasta, katseesi alkaa harhailla ja tutuksi käynyt, metallilta maistuvat tunne tekee itseään taas tykö…
________________________________________________________________
Jos häpeä on ryhdin kumaraan saava, ihmisen kutistava tunne, kateus on kovettava. Se saa nostamaan leuan ylös ja tekee katseesta kovan samalla kun huulet puristuvat yhteen. Se kumpuaa usein epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja joskus harhaisesta käsityksestä, että itselle kuuluisi perusteetta sama kuin jollekin toiselle. Joskus sitä tuntee kateutta, koska joku toinen on onnistunut siinä missä itse ei ole.
Minä tunnen kateutta juuri siksi. Minun koirani piti olla tasapainoinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva. Minun koirani kuului olla se, joka ohittaa rähisijät tyynesti ja alentuvasti niitä vilkaisemalla. Minun koirastani piti tulla se josta kaikki sanovat miten hyvin koulutettu se on. (Joskus ajattelen, että mikäli minun koirastani todella olisi tullut sellainen kuin olisin halunnut, olisin ehkä ollut kestämättömän ylimielinen saavutuksestani. Tiedättehän, sillä lailla hiljaisesti katseella kertovalla tavalla, vihjauksin jotka jäävät sanattomasti ilmaan roikkumaan. Sen sijaan pääsen lukemaan sitä muiden katseista – ja kestämätöntä sekin on.)
Minulle on ollut helpompi sparrata itseni häpeästä eroon kun kateudesta. Tuntemani kateuden lähteet ovat kaikkialla: telkkarin koiraohjelmissa, mätsäreiden ilmoituksissa, agilityseurojen mainoksissa, koirapuistosta kuuluvissa riemuhaukuissa. Kaikki ne muistuttavat asioista joita meillä ei voi tehdä. Olen kateellinen kaikille jotka voivat harrastaa koiransa kanssa sosiaalisia harrastuksia tai vaikka vain kulkea rennosti ja luottavaisin mielin sen kanssa kadun ihmisvilinässä.
_________________________________________________________________
Suomalaisten kansallistunteen sanotaan olevan kateus ja siihen suhtaudutaan meillä tunteen yleisyydestä huolimatta negatiivisesti: kateelliset ihmiset ovat pikkusieluisia ja katkeria, heidän omasta elämästään puuttuu sisältö ja he kieriskelevät vain omassa kurjuudessaan. Nämä ajatukset voivat osittain olla tottakin, mutta kateus on kuitenkin myös hyvin inhimillinen tunne. Se muistuttaa meitä asioista, joita pidämme tai olemme oppineet pitämään tärkeinä itsellemme.
Se, miksi minä eniten elämässäni tunnen kateutta koiranomistajuuteen liittyvistä asioista tuntuu järjellä ajatellen turhalta. Elämässäni on kaikki hyvin, minulla on paljon enemmän turvallisuuden ja onnellisuuden tunteita herättäviä asioita elämässäni kuin monilla muilla tässä maailmassa. Miksi sitten juuri koiranomistajuus? Koska se muistuttaa minua omista epäonnistumisistani, tai ainakin niinä pitämistäni asioista. Sanotaan, että tekemiensä virheiden kanssa on pakko oppia elämään, mutta päteekö se myös virheisiin joita ei tiedä tehneensä?
Toivottavasti.
(Kelvoton omistaja kierii katarsiksessaan; lue edellinen osa täältä.)
huono koira 