Päivän paras hetki

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

20160410_202538

Huono päivä, paska fiilis. Sitä raahautuu kotiin viimeisillä voimilla ja huikkaa moikat aikaisemmin kotiin tulleelle miehelle, tervehtii eteiseen vastaan tullutta koiraa. Kengät pois jalasta, äkkiä kotihousut jalkaan, pakko hengähtää hetki.

Suunnaksi sänky, ajatuksena olla vähän aikaa vaakatasossa. Yhtäkkiä havahtuu siihen kun koira tapittaa häntä viuhuen sängyn vieressä. ”No tuuvvaan” ja koira hypähtää häntä yhä enemmän viskaten sängylle. Mönkii vierelle, rojahtaa kyynärpäällään puoliksi kyljen päälle ja önisee tyytyväisenä. Nauttii rapsutuksista, painaa kohta pään ja tuhahtaa onnellisena.

Kohta jaksaa taas.

 

Kelvottoman omistajan vakiotunne osa 2: Kateus

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa

20160703_232632

Skenaario 1:

Olet lenkillä koiran kanssa ja vastaan tulee toinen koirakko. Samalla kun yrität ennustaa ja estää oman koirasi vääjäämättömiä reaktioita näet sivusilmällä miten vastaparin emäntä huikkaa iloisellä äänellä koiralleen käskyn ottaa kontakti. Toinen koira hellittää katseensa omastasi, tapittaa emäntäänsä kieli ulkona ja häntä rennosti viipottaen tassuttelee askel rentona omistajansa vierellä ohitsenne. Selkäsi takana kuulet miten koira saa helliä kehuja palkaksi ja namin suuhunsa hienosti menneestä ohituksesta.

Samaan aikaan oma koirasi tempoo vieraan hirvityksen (koiran) perään kuulostaen rikkinäiseltä possulelulta henkitorven puristuessa kaulapantaa vasten kasaan. Jatkat yrityksiäsi hillitä yhtäkkiä kuuroksi muuttunutta koiraasi ja tunnet samalla miten kuuma ja polttava vanne puristaa päätä ja sydän tuntuu oudon metalliselta. Ajatukset ”miten noi pystyi tohon mut me ei?” ja ”mitä mä teen väärin?” kiertävät somasti vanhoja tuttuja uriaan aivoissa ja sinkoat ohittaneen koirakon perään vielä yhden katkeran katseen ennen kuin jatkat matkaasi.

 

Skenaario 2:

Istut parvekkeellasi/pihassasi/ikkunasi ääressä nauttimassa tyynestä kesäillasta, kun näet kahden koirakon lähestyvän toisiaan vähän matkan päässä. Jäät katselemaan miten etäisyys selkeästi toisilleen entuudestaan vieraiden koirien välillä vähitellen pienenee, miten koirat kaartavat toisiaan kohti hännät valppaasti pystyssä, niskat rentona. Toinen koirista on rohkeampi, tekee ensin aloitteen ja nuuskuttaa toisen poskipieliä. Seuraat tapahtumia hymyillen ja koirat etenevät sopuisasti tutustumisrituaaleissaan. Omistajat jutustelevat kohteliaasti keskenään ja toinen koirista niiaa maahan kutsuakseen toista leikkiin.

”Onpa hauskaa!” ajattelet, kunnes muistat jälleen kerran, että sama ei koskaan onnistuisi omalla kohdallasi. Hymy hyytyy ja katse laskeutuu syliin. Tunnet kylmän metallisen kouraisun sydämessä kun poistut paikalta.

 

Skenaario 3:

Tuttu ihminen kertoo miten heidän koiransa kanssa on ”niin raskasta” ulkoilla koska se haluaisi tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Itse ajattelet miten oma koirasi vastaavassa tilanteessa mielellään ravistelisi vastaantulijoita hampaillaan, vaikkapa lahkeesta, vain jotta saisi toivotettua ymmärtämättömästi samaan tilaan toikkaroineet kaksijalkaiset lähimpään helvettiin läheltään. Kun tuttusi jatkaa selostustaan koiransa ylimääräisestä rakkausenergiasta, katseesi alkaa harhailla ja tutuksi käynyt, metallilta maistuvat tunne tekee itseään taas tykö…

20160703_232638

________________________________________________________________

Jos häpeä on ryhdin kumaraan saava, ihmisen kutistava tunne, kateus on kovettava. Se saa nostamaan leuan ylös ja tekee katseesta kovan samalla kun huulet puristuvat yhteen. Se kumpuaa usein epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja joskus harhaisesta käsityksestä, että itselle kuuluisi perusteetta sama kuin jollekin toiselle. Joskus sitä tuntee kateutta, koska joku toinen on onnistunut siinä missä itse ei ole.

Minä tunnen kateutta juuri siksi. Minun koirani piti olla tasapainoinen ja kaikkien kanssa toimeen tuleva. Minun koirani kuului olla se, joka ohittaa rähisijät tyynesti ja alentuvasti niitä vilkaisemalla. Minun koirastani piti tulla se josta kaikki sanovat miten hyvin koulutettu se on. (Joskus ajattelen, että mikäli minun koirastani todella olisi tullut sellainen kuin olisin halunnut, olisin ehkä ollut kestämättömän ylimielinen saavutuksestani. Tiedättehän, sillä lailla hiljaisesti katseella kertovalla tavalla, vihjauksin jotka jäävät sanattomasti ilmaan roikkumaan. Sen sijaan pääsen lukemaan sitä muiden katseista – ja kestämätöntä sekin on.)

Minulle on ollut helpompi sparrata itseni häpeästä eroon kun kateudesta. Tuntemani kateuden lähteet ovat kaikkialla: telkkarin koiraohjelmissa, mätsäreiden ilmoituksissa, agilityseurojen mainoksissa, koirapuistosta kuuluvissa riemuhaukuissa. Kaikki ne muistuttavat asioista joita meillä ei voi tehdä. Olen kateellinen kaikille jotka voivat harrastaa koiransa kanssa sosiaalisia harrastuksia tai vaikka vain kulkea rennosti ja luottavaisin mielin sen kanssa kadun ihmisvilinässä.

_________________________________________________________________

Suomalaisten kansallistunteen sanotaan olevan kateus ja siihen suhtaudutaan meillä tunteen yleisyydestä huolimatta negatiivisesti: kateelliset ihmiset ovat pikkusieluisia ja katkeria, heidän omasta elämästään puuttuu sisältö ja he kieriskelevät vain omassa kurjuudessaan. Nämä ajatukset voivat osittain olla tottakin, mutta kateus on kuitenkin myös hyvin inhimillinen tunne. Se muistuttaa meitä asioista, joita pidämme tai olemme oppineet pitämään tärkeinä itsellemme.

Se, miksi minä eniten elämässäni tunnen kateutta koiranomistajuuteen liittyvistä asioista tuntuu järjellä ajatellen turhalta. Elämässäni on kaikki hyvin, minulla on paljon enemmän turvallisuuden ja onnellisuuden tunteita herättäviä asioita elämässäni kuin monilla muilla tässä maailmassa. Miksi sitten juuri koiranomistajuus? Koska se muistuttaa minua omista epäonnistumisistani, tai ainakin niinä pitämistäni asioista. Sanotaan, että tekemiensä virheiden kanssa on pakko oppia elämään, mutta päteekö se myös virheisiin joita ei tiedä tehneensä?

Toivottavasti.

(Kelvoton omistaja kierii katarsiksessaan; lue edellinen osa täältä.)

 

Kirjasuositus

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

20160706_170515

Otin viime viikolla matkalukemiseksi ruotsalaisen koirapsykologi Anders Hallgrenin klassikkokirjan Koiraongelmia ja ongelmakoiria. Olen sen aikaisemminkin lukenut, mutta tällä kertaa otin kunnolla niskaotetta kirjasta.

Kirjassa paneudutaan koiran normaaliin ja epänormaaliin käyttäytymiseen, sekä siihen, miten ei-toivottua käytöstä voi analysoida. Vasta kun on analysoitu syy ongelmiin, voidaan puuttua oireisiin. Ja juuri näinhän se on! Jos hammas on mätä ei särkylääkkeiden popsiminen auta kuin hetkellisesti, olon lopulliseksi helpottamiseksi pitää poistaa mätä hammas. Hallgren kirjoittaa selkeästi ja sujuvasti, lukijalle muodostuu kirjan edetessä koirasta kuva psykofyysisenä kokonaisuutena, joka toimii koiramaailmassa järkevien syiden vuoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että juuri yksikään koira ei ole päästään vialla, vaan käyttäytymiseen löytyy aina jokin selitys.

20160706_104930

Blogiani yhtään lukeneet voivat päätellä, että aihe on rinnassa verta pumppaavaa elintäni lähellä. Suosittelenkin kirjaa lämpimän pörröisesti kaikille koiranomistajille, oli ongelmia tai ei.

 

Paikka, missä sielu(t) lepää

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Lähdin Koiran kanssa mökille.

1

Täällä metsän keskellä lepää ihmisen mieli. Sisään kannettavassa juomavedessä ja viinin nauttimisessa pestyistä jogurttimukeista on vaan sitä jotakin. Myös tällä hetkellä vieressäni röhnöttävä nelijalkainen nauttii olostaan silmin nähden. Rauhallinen ympäristö selkeästi sopii tuolle karvaiselle misantroopikollemme; se on ollut huomattavan rento ja omaksi itsekseen suorastaan zeniläinen. Pistää miettimään, josko koiramme onkin henkinen maalainen, jonka sielu itkee verta sen joutuessa asumaan kaupungissa? Sydämeltään naturisti, joka mieluiten kirmaisi kaikki päivät läpi niittyjen tuulen hyväillessä (olemattomia) palleja? Tämä taas sysää harkitsemaan äkkimuuttoa kaupungista vaikka vanhaan rintamamiestaloon jonkun kantatien varrelle, kauas sivistyksestä ja omaan rauhaan. Tai vaikka korsuun keskelle metsää, ei se niin tarkkaa olisi.

3

Johtunee koiran alentuneesta tarpeesta vahtia ympäristöään täällä, mutta sen kanssa on ollut valtavan hauska puuhailla remmittä pihapiirissä. Dude seurailee minua kiinnostuneena ympäriinsä ja on hienosti kuulolla. Tyyppihän on oikeastaan aika mainio, enpä muistanutkaan!

Erämaahan muuttamisen lisäksi olen miettinyt Koiran stressitasoja yleisesti. Meillä pyritään rajoittamaan rajusti leikkimistä ja aktivointina ohjataan sitä mielummin käyttämään nenäänsä. Nykyisessä asuinympäristössä esiintyviä stressinaiheuttajia emme kuitenkaan valitettavasti pysty kontrolloimaan. Jos lenkillä ollessa nurkan takaa säntää kolmea koiraa ulkoilutava rullalautailija vetolaukun ja oman äänensä juuri löytäneen leikki-ikäisen mentaliteetin kanssa (toim.huom. surutta kärjistetty esimerkki), me emme voi sille mitään. Ja jos koiran elimistö kohtaa stressiä lähes päivittäin (ts. kroonistunut stressi?), ei ole mikään ihme että se välillä saa ylimitoitettuja henkiravistuksia.

20160706_10363420160706_103747

Tällaiset rennot ja mukavat kokemukset koiran kanssa olemisesta ovat kuitenkin tervetulleita ja ne antavat taas uskoa siihen, että tyyppi on kohtalaisen tasapainoinen yksilö, kunhan vääriä nappuloita painelevia ärsykkeitä ei ole liikaa. Vielä kun saisi kaupunkioloihin siirrettyä tämän mielentilan, mutta jatkan pohdintoja koiraan vaikuttavan stressin syvimmästä olemuksesta niin ehkä tässä joku hämärä selkeys muodostuu.

 

Lomalla kaikesta

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

SAM_2794

Kaivan avaimet esiin ja asetan ne ulko-oven lukkoon. Livahdan äkkiä sisälle eteiseen ja suljen nopeasti oven perässäni jotta tervehtimään tassutteleva nelijalka ei pääsisi livahtamaan rappukäytävään.

Pysähdyn. Jään kuuntelemaan. Kotona on hiljaista, jääkaappi hurisee keittiössä. Ulkoa kuuluu ohi ajavan auton ääni. Se mitä en kuule on Koiran kynsien rapsutus laminaattilattialla sen tullessa tervehtimään kotiinpalaajaa. Ei kuulu naukaisevaa haukotusta kun tyyppi ensin herää uniltaan tai tömähdystä kun se hypähtää alas lempipaikaltaan sohvan selkänojalta.

Vähän aikaa olo on hämmentynyt, mutta sitten muistan. Ai niin! Jäimme juhannuksesta lomalle ja jätimme koiran anoppilaan Keski-Suomeen täksi viikoksi. Koira viihtyy siellä huomion keskipisteenä ja appivanhemmat puolestaan pitävät karvaisesta seuralaisestaan yli kaiken, joten diili oli kaikille osapuolille edullinen.

________________________________________________

Kulunut viikko on ollut tunteiltaan ristiriitainen. Toisaalta on mukava herätä tai mennä nukkumaan ilman että ensimmäisenä tai viimeisenä pitää lähteä ulos pissihommiin. On ollut rentouttavaa ajatella vain itseään, mahdollisuutta mennä ja tulla miten huvittaa. Ei ole ollut pakko mennä lenkille – tai edes ulos – jos ei ole huvittanut. Ja toisaalta rutiinit ovat olleet hukassa ja koti on ollut kovin autio. On tullut monta kertaa turhaan havahduttua ajatukseen siitä että koira pitää ruokkia tai että voisi lähteä lenkille. Kukaan ei ole käpertynyt önisten viereen sohvalla eikä pyörinyt kotiin tullessa innoissaan jaloissa (mieskin vain korkeintaan nopeasti halaa jos sattuu olemaan kotona, ei pentele pyöri jaloissa sekään). Kukaan ei ole tuijottanut korventavasti niskaa samalla kun syön jotain sohvalla tai maannut kuolleen painon lailla jalkojen päällä sängyssä öisin. Ja näitä asioita on ollut ikävä.

Koiranomistajuus on kyllä kokovartalolaji. Sitä voi kyllä tehdä vähän sinne päin tai takki muuten auki, mutta silloin irti saadut kokemuksetkin ovat eräänlaista kevytomistajuutta – vähä niinku ihan kiva. Koira elämässä rytmittää arkea, tuo siihen sisältöä ja syvyyttä sekä – ainakin meidän tapauksessamme – saa kokemaan koko tunneskaalan päästä päähän. Ja jos tuo elämää hyvässä ja huonossa rytmittävä tekijä ei yhtäkkiä olekaan läsnä, ei varmaan ole ihme jos ihmiset ovat vähän pallo hukassa.

Niin kuin me nyt.