Kävin taas viime viikolla viljelemässä verta lähimetsään koiraharrastusmielessä. Tällä kertaa sopivan maaston löytäminen tuntui erityisen haastavalta ja päädyin lopulta lähijärven toiselle puolelle, joten voidaan sanoa että täti sai taas liikuntaa enemmän kuin kyllikseen. Kaikkea sitä koiransa edestä ja silleen… Valitsemani paikan maasto vastasi minun ymmärtämystäni oikeasta suosta, mutta kyllä sieltä parinkymmenen metrin pituiselle jäljelle löytyi ei-upottavaa lääniä.
Voiko olla kauniimpaa näkymää? Tupasvillat olivat sateen jälkeen märkiä, aurinko kurkotteli tummien pilvien takaa ja ilmassa tuoksui juuri päättynyt sade.
Seuranani jäljen teossa minulla oli noin neljä miljoona läsnäolostani silmin nähden riemastunutta hyttystä, joten yritin olla liikkeissäni nopea. Masokistina halusin kuitenkin myös taltioida tätä jälkikertaa valokuvina, joten yritin suhtautua ympärillä tapahtuviin yksityisen tilan loukkaamisiin zeniläisellä tyyneydellä (ei onnistunut). Loppujen lopuksi visuaalis-taiteellinen puoleni ei jäljen teon dokumentoinnissa päässyt edes loistamaan, joten itse tekemisestä ei ole kunnollista kuvamateriaalia.
Olen nyt muutamaan otteeseen tehnyt tätä koiran kanssa ja itse jäljen teko alkaa jo sujua jonkinlaisella tottumuksella: reitin mahdollisimman hyvä suunnittelu paikan päällä, taskut täyteen tarpeita ja matkaan. Käytän jäljen merkkaamisessa villalanganpätkiä ja olen käytännössä huomannut hyödylliseksi kiinnittää ne melko alas maastoon. Näin niitä on helppo itsekin seurata samalla kun kuitenkin pitää silmällä koiran menoa ja maaston vaihteluita. Aluksi sidoin ne vyötärön korkeudelle tai ylemmäs (”ettei koira äkkää niitä”), mutta niin oli haastavaa kompuroida eteenpäin. Ja ei Koira ole ainakaan antanut ilmi että jäljestäisi niiden avulla. Ja jos on yhtä hataralla sisäisellä kompassilla varustettu kuin minä, kannattaa jättää jäljen alkuun joku näkyvä merkki. Meillä on koiralla oma ihastuttavan pinkki reppu jossa sen kamat kulkee niin hoitoon kuin metsäänkin ja se sopii tähän tarkoitukseen erinomaisesti. Jälki tehtynä kun yritän aina palata kiertoteitse alkuun jotta tamppaisin jäljellä turhaan mahdollisimman vähän ja kaikessa tohinassa on yllättävän helppo kadottaa suuntavaisto.
Osa tarvikkeista: sienenpala ja kuvassa jo tyhjä veripullo. Pitäisi hommata muovinarua tuon villalangan sijaan… Oikeassa ylänurkassa näkyy osin piilotettu kaato.
Valmis jälki makuupaikalta eli alusta katsoen. Tällä kertaa jälki mutkitteli luonnollisesti maastoa seuraillen, ei varsinaisia makauksia tai kulmia. Huomaa villalanganpätkät ja reppu.
Jätin jäljen muhimaan noin kuudeksi tunniksi taas, mutta selkeästi aikaa voisi pidentää reilusti (antaa olla jopa yön yli seuraavalla kerralla). Koira nimittäin nappasi kiinni viikon vanhasta jäljestäkin kun kuljimme vanhan ajopaikan ohi! Tällä kertaa jäljelle saapuminen meni melko ikävästi sillä juuri kun olimme aikeissa painella metsään, lenkkipolulla tuli vastaan kaksi koiriaan irti pitänyttä lenkkeilijää.Saimme väistettyä tilanteen täpärästi niin että koirat eivät kohdanneet kunnolla, mutta koira oli niin kierroksilla ettei rauhoittumisesta meinannut tulla mitään. Se kun reagoi vapaina oleviin koiriin vielä tavallista voimakkaammin. Jouduimme tallustelemaan hyvän tovin metsässä tasaamassa verenpaineita (samalla kun kanavoin mentaalista pyhää vihaa kohtaamieni lenkkeilijöiden niskaan, mutta se on taas eri aihe).
Pelkäsin jo että koko jäljestys pitää unohtaa kun koira ei meinannut rauhoittua, mutta lopulta sen hermostuneisuus asettui sen verran että pystyin ohjaaman sen alkuun. Valitettavasti tekemisestä puuttui tällä kertaa normaali into ja tohina, sillä se pälyili vähän väliä lenkkipolun suuntaan ja oli huolestunut vieraiden koirien potentiaalisesta hyökkäyksestä takaapäin. Meno oli muuten kuin ennenkin, eli vauhti oli kova ja tyyppi ei olisi malttanut pysähtyä kaadolla vaan halusi jatkaa matkaa.
Olin lainannut jäljestysoppeja pk-puolelta kylvämällä jäljelle nakinpaloja, ajatuksena innostaa koira työskentelemään pitkäjänteisemmin ja keskittyneemmin. Koiralla nimittäin on tapana malttamattomuuksissaan yrittää ennustaa jäljen kulkua, eli se nostaa kuonon maasta ja lähtee määrätietoisesti sinne missä luulee jäljen menevän. Tällä kertaa kävi niin, että kaveri ohitti menomatkalla suuren osan paloista ja napsi ne suuhunsa seuratessaan omia jälkiään takaisin itsekseen, kun kaatin nassuttaminen oli rentouttanut loputkin hermopaineet.
”Nuuh nuuh mitäs täällä on?”
Hyttyset olivat mielissään jälleennäkemisestämme (ja mukana tuomastani uudesta veripussista), joten korjasin jäljet mahdollisimman pian ja läksimme kotia kohti järven toista puolta pitkin. Tästä kerrasta jäi paha maku suuhun vapaina olleiden koirien kohtaamisen vuoksi ja avauduinkin kotona miehelle ihmisten ajattelemattomuudesta, mutta onneksi tulee uusia kertoja. Tähän astisen kokemukseni mukaan jäljestys on aikaa- ja vaivaavievä harrastus, mutta metsässä vietetty aika ja koiran innostus aiheeseen tekevät puuhasta kuitenkin mukavaa. Seuraavilla kerroilla pitää jatkaa koiran innostamista keskittymään tekemiseen, pidentää jälkeä edelleen sekä antaa sen vanheta vielä kauemmin.
Ja hankkia auto ettei tarvitse tehdä tätä ihmisten ilmoilla.
huono koira 