Kelvottoman omistajan vakiotunne osa 1: häpeä

Varmasti jokainen jonka koira on joskus käyttäytynyt kuin pullopersesika tietää sen tunteen, kun koko naama tuntuu punehtuvan, ryhti menee aavistuksen kumaraan ja pää painuu alaspäin samalla kun yrittää poistua päällä olevasta tilanteesta niin nopeasti kuin mahdollista. Kas, sehän on tuttu vakiotunne häpeä! Oli kyse sitten siitä että koira räyhää vastaantulevalle toiselle koiralle tai päättää alkaa pungertaa pökäleitä ulos keskelle suojatietä parhaassa iltapäiväruuhkassa samalla kun huomaa unohtaneensa ottaa kakkapussin mukaan, häpeän tunne on aina yhtä musertava.

Oikeastaan häpeä lamaannuttaa ihmisen, sulkee osan käytöksestä ja aivotoiminnasta kun ajatukset pyörivät vain siinä että pääsisi mahdollisimman nopeasti pois muiden katseiden keskiöstä. Sillä harvemmin sitä kokee häpeää kun kukaan ei ole läsnä todistamassa korvia kuumottavaa tilannetta. Häpeän tunteeseen liittyykin siis vahvasti ajatus siitä mitä muut ajattelevat, minkälaiseksi ihmiseksi henkilö X määritellään muiden toimesta. Tämä ryhmä ”muut” puolestaan saattaa vaihdella satunnaisista ohikulkijoista harrastustoiminnan sidosryhmiin. Häpeää ei välttämättä niinkään tunne tuttujen ihmisten seurassa, koska heistä ajattelee, että nämä ovat empaattisempia tai ikään kuin vähän tsemppaavat mielessään vaikeassa tilanteessa. Tarkemmin sanoen häpeän tunne liittyy siis usein nimenomaan tuntemattomiin tai sellaisiin ihmisiin joita ei tunne hyvin.

Koiran törttöillessä määrittelyn kohteeksi joutuu armotta omistaja ja epäilen, että monet koiran eläimeksi tunnistavat kokevat salaisesti olevansa oikeutettuja vetämään omat johtopäätöksestä X:stä. ”Tuolla lailla vetää koira, varmaan laiskuuttaan ei ole jaksettu opettaa kunnon kävelyä hihnassa” tai ”Noin rumasti räkyttää vastaantulijoille, ei varmaan ole tajuttu sosiaalistaa kunnolla”. Pahimpia ovat tyypit, jotka kokevat moraaliseksi velvollisuudekseen ilmoittaa mielipiteistään myös ääneen: ikään kuin moitteiden kohteena oleva ei itse tiedostaisi ongelmiaan ja tuntisi jo valmiiksi – ylläri ylläri – häpeää. Toisen mielen pahoittaminen tällä tavalla on äärimmäisen moukkamaista ja aikuisen ihmisen empatiakyvyn pitäisi olla tätä paremmin kehittynyt.

Sen lisäksi, että häpeän paras kaveri on leimautuminen jollain mystisellä tapaa huonoksi ihmiseksi, siihen liittyy tiiviisti myös yhteiskunnalliset ja sosiaaliset normit. Se, miten tilanteissa kuuluu toimia ja mikä on hyvin käytöksen mukaista. Ja räyhäävä koirahan ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Myös räyhärin omistaja kyllä tietää tämän ja todennäköisesti on yrittänyt parhaansa mukaan kitkeä käytöstä rakkaasta karvakoirastaan. Ihmisissä on syvällä halu kuulua johonkin ja olla osa toimivaksi kokemaansa yhteiskuntaa, ja muiden silmissä huonosti käyttäytyvä koira ikään kuin erkaannuttaa ja eristää omistajaa ympäröivästä maailmasta. Eristäytyminen voi myös olla omistajan vapaaehtoinen valinta: kaikkien vaikeiden tilanteiden välttely voi tehdä arkielämästä helpompaa, mutta se myös  sulkee paljon pois. Jos lenkeillä ei voi käydä kuin tietyissä paikoissa ja tiettyyn kellonaikaan se väistämättä rajoittaa elämää ja vie osan koiran kanssa olemisen ilosta pois. Jo pelkästään se, että joutuu lenkeillä hermoilemaan mahdollisesti vastaantulevia ikäviä tilanteita tekee tämän.

_____________________________________________

Itse olen paljon miettinyt näitä asioita kuluneen talven aikana. Omalla kohdalla häpeä liittyy vahvasti siihen, että olen aina kuvitellut osaavani toimia koirien kanssa ja silti käsissäni on ongelmakoira, jota joudun silloin tällöin häpeämään. Ajatus siitä, että ihmiset ajattelevat että olen osaamattomuuttani pilannut koiran ja tehnyt siitä sellaisen kuin se on, on sietämätön.

Kirjoitin aiemmin, että häpeän tunne liittyy monesti voimakkaimmin tuntemattomiin ihmisiin ja heidän mielipiteisiinsä. Eikö tämä ole outoa? Miksi antaisi tuntemattomille tai omassa elämässä painoarvoltaan vähäpätöisille ihmisille vallan vaikuttaa itseensä negatiivisesti? Heidän reaktioihinsa ja tunne-elämäänsä kun ei yksinkertaisesti voi itse vaikuttaa mitenkään ja mitä väliä on jonkun randomin tyypin mielipiteillä ylipäätään? Tärkeintä on se, että itse tietää yrittävänsä toimia niin kuin on oikein ja tätä toistelen itselleni lenkeillä kun vaikka vaikeissa ohitustilanteissa ohikulkija tuijottaa meitä yrittäessäni pitää koiraani hallinnassa. Tuijottakoot, pääasia että tilanne ei lähde käsistä.

Ihmisillä on inhimillinen taipumus yrittää piilottaa tai häivyttää noloiksi tai häpeällisiksi kokemiaan asioita. Minäkin tein niin aikaisemmin: en halunnut kertoa kenellekään ongelmista joita meillä oli koiramme kanssa. Lähipiirille sievistelin niitä, uusille tuttavuuksille en olisi suurin surminkaan kertonut niistä. Häpesin sitä, että meidän koiramme ei ole yhteiskuntakelpoinen ja pelkäsin, että meidät leimataan huonoiksi koiranomistajiksi.

Enää en aio suostua siihen. Olen jo kyllin kauan soimannut ja syyttänyt itseäni kaikesta mahdollisesta koiran kasvatukseen liittyvästä ilman, että tarvitsin siihen apua yhdeltäkään ulkopuoliselta. Pikkuhiljaa olen alkanut ajatella, että kaikki ongelmamme koiran kanssa eivät ole meidän aiheuttamiamme. Meillä on reaktiivinen ja haastava koira ja sen asian kanssa on pystyttävä elämään, piste. Olen alkanut puhua asiasta avoimesti ja kertonut ponnisteluistamme saada yhteiselo tasapainoon. En suostu enää häpeämään sitä, että koirani ei istu täydellisen koiran muottiin ja tuskin tulee koskaan istumaankaan. Me yritämme sen kanssa parhaamme niin kauan kuin ikinä jaksamme ja samalla yritämme ymmärtää sitä sellaisena kuin se on.

Tämä blogi on osa tätä häpeänkarkoitusprosessiani ja haluan tätä kautta tarjota vertaistukea jokaiselle, joka koskaan on hävennyt koiraansa. Jokaiselle, joka koskaan on ajatellut koiransa olevan huono tai itse olevansa syystä tai toisesta kelvoton koiranomistaja.

Advertisement