Koiran puhumisen sietämätön vaikeus

Tässä eräänä päivänä matkustin Koiran kanssa bussilla lenkkeilemään pienessä tihkusateessa Pyynikin harjulle. Seurana oli kaverini koiransa kanssa ja agendana oli samalla jatkaa koirien totuttamista toisiinsa – projekti, jonka aloitimme aikaisemmin keväällä. Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että lenkki sujui pääpiirteittäin oikein hyvin, koirat olivat pääasiassa kohteliaan välinpitämättömiä toisiaan kohtaan ja loppua kohden hakeutuivat jopa kulkemaan rinnakkain.

Jossain vaiheessa mähkiessämme harjun rinnettä kapealla polulla eteenpäin vastaan tuli lenkkeilijä ja tiesin, että Koira tulisi reagoimaan naiseen. Se jännittyi ja lukitsi katseensa lähestyvään hahmoon ja aivan oikein, kohdalle päästyään teki päättäväisen karkoitussyöksyn naista kohti. Nainen ei tästä liiemmin hätkähtänyt, vaan pysähtyi kohdallemme ja kertoi, että häneltä löytyy kotoa aivan samannäköinen parson jack russel. Rupattelimme hetken aikaa koiristamme jonka jälkeen matka jatkui normaalisti. Miksi Koira sitten oli kokenut tarpeelliseksi vastaantulijan karkoittamisyrityksen? Koska nainen oli tuijottanut Koiraa jo kaukaa.

Moni tietää, että koiramaailmassa silmiin tuijottaminen on uhkaava ja haastava ele, joten kaukaa alkanut tuijotus sai siis Koiran hälytysmoodiin ja vakuuttuneeksi siitä, että vastaantulijalla ei ole puhtaat jauhot pussissa. Tilanteesta teki Koiran näkökulmasta vielä uhkaavamman se, että jutellessaan kanssani nainen jatkoi tuijottamista ja vielä kumartui koiraa kohti ja paljasti hymyillessään hampaansa. Näin ollen minulle täysin normaali ja mukavakin kohtaaminen oli Koiralle kuin vieraan vallan invaasio. Ei tarvitse kuin kuvitella eteensä jättiläinen joka mongertaa jotain käsittämätöntä, paljastaa purukalustonsa ja kumartuu kohti, niin on helppo kuvitella miltä koirasta tuntuu.

Ei voi kuin ihailla koirien tapaa omaksua ihmisten kummalliset käytöstavat osaksi omia vuorovaikutustaitojaan,  sillä toki monet koirat olisivat kokeneet nämä eleet juuri siksi ystävällisen kiinnostuneeksi kommunikaatioksi kuin ne oli tarkoitettukin. Valitettavasti minun koirani ei ole yksi näistä vaan se ilmaisee vastalaiseensa terrierimäiseen tapaan tulisesti ja ihmisen näkökulmasta mahdollisesti huonosti. Minua suututtaa jos ihmisen virheellisen toiminnan vuoksi koirasta tulee tilanteen syntipukki, oli kyse mistä tahansa tilanteesta. Ihmisiltä omaksutut tavat poislukien koira kuitenkin käyttäyy pääsääntöisesti oman lajinsa käytössääntöjensä mukaisesti, vaikka ihminen ei sitä tajuaisikaan. Ja koska koira ei ole ihminen vaan koira, on mielestäni meidän kaksijalkaisten velvollisuus opetella nelijalkaisten kumppaniemme tapoja.

Kuva täältä.

Ps. Esimerkkejä koiran oikeanlaisesta tervehtimisestä löytyy mm. täällä, täällä ja täällä.

Advertisement

Kelvottoman omistajan vakiotunne osa 1: häpeä

Varmasti jokainen jonka koira on joskus käyttäytynyt kuin pullopersesika tietää sen tunteen, kun koko naama tuntuu punehtuvan, ryhti menee aavistuksen kumaraan ja pää painuu alaspäin samalla kun yrittää poistua päällä olevasta tilanteesta niin nopeasti kuin mahdollista. Kas, sehän on tuttu vakiotunne häpeä! Oli kyse sitten siitä että koira räyhää vastaantulevalle toiselle koiralle tai päättää alkaa pungertaa pökäleitä ulos keskelle suojatietä parhaassa iltapäiväruuhkassa samalla kun huomaa unohtaneensa ottaa kakkapussin mukaan, häpeän tunne on aina yhtä musertava.

Oikeastaan häpeä lamaannuttaa ihmisen, sulkee osan käytöksestä ja aivotoiminnasta kun ajatukset pyörivät vain siinä että pääsisi mahdollisimman nopeasti pois muiden katseiden keskiöstä. Sillä harvemmin sitä kokee häpeää kun kukaan ei ole läsnä todistamassa korvia kuumottavaa tilannetta. Häpeän tunteeseen liittyykin siis vahvasti ajatus siitä mitä muut ajattelevat, minkälaiseksi ihmiseksi henkilö X määritellään muiden toimesta. Tämä ryhmä ”muut” puolestaan saattaa vaihdella satunnaisista ohikulkijoista harrastustoiminnan sidosryhmiin. Häpeää ei välttämättä niinkään tunne tuttujen ihmisten seurassa, koska heistä ajattelee, että nämä ovat empaattisempia tai ikään kuin vähän tsemppaavat mielessään vaikeassa tilanteessa. Tarkemmin sanoen häpeän tunne liittyy siis usein nimenomaan tuntemattomiin tai sellaisiin ihmisiin joita ei tunne hyvin.

Koiran törttöillessä määrittelyn kohteeksi joutuu armotta omistaja ja epäilen, että monet koiran eläimeksi tunnistavat kokevat salaisesti olevansa oikeutettuja vetämään omat johtopäätöksestä X:stä. ”Tuolla lailla vetää koira, varmaan laiskuuttaan ei ole jaksettu opettaa kunnon kävelyä hihnassa” tai ”Noin rumasti räkyttää vastaantulijoille, ei varmaan ole tajuttu sosiaalistaa kunnolla”. Pahimpia ovat tyypit, jotka kokevat moraaliseksi velvollisuudekseen ilmoittaa mielipiteistään myös ääneen: ikään kuin moitteiden kohteena oleva ei itse tiedostaisi ongelmiaan ja tuntisi jo valmiiksi – ylläri ylläri – häpeää. Toisen mielen pahoittaminen tällä tavalla on äärimmäisen moukkamaista ja aikuisen ihmisen empatiakyvyn pitäisi olla tätä paremmin kehittynyt.

Sen lisäksi, että häpeän paras kaveri on leimautuminen jollain mystisellä tapaa huonoksi ihmiseksi, siihen liittyy tiiviisti myös yhteiskunnalliset ja sosiaaliset normit. Se, miten tilanteissa kuuluu toimia ja mikä on hyvin käytöksen mukaista. Ja räyhäävä koirahan ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Myös räyhärin omistaja kyllä tietää tämän ja todennäköisesti on yrittänyt parhaansa mukaan kitkeä käytöstä rakkaasta karvakoirastaan. Ihmisissä on syvällä halu kuulua johonkin ja olla osa toimivaksi kokemaansa yhteiskuntaa, ja muiden silmissä huonosti käyttäytyvä koira ikään kuin erkaannuttaa ja eristää omistajaa ympäröivästä maailmasta. Eristäytyminen voi myös olla omistajan vapaaehtoinen valinta: kaikkien vaikeiden tilanteiden välttely voi tehdä arkielämästä helpompaa, mutta se myös  sulkee paljon pois. Jos lenkeillä ei voi käydä kuin tietyissä paikoissa ja tiettyyn kellonaikaan se väistämättä rajoittaa elämää ja vie osan koiran kanssa olemisen ilosta pois. Jo pelkästään se, että joutuu lenkeillä hermoilemaan mahdollisesti vastaantulevia ikäviä tilanteita tekee tämän.

_____________________________________________

Itse olen paljon miettinyt näitä asioita kuluneen talven aikana. Omalla kohdalla häpeä liittyy vahvasti siihen, että olen aina kuvitellut osaavani toimia koirien kanssa ja silti käsissäni on ongelmakoira, jota joudun silloin tällöin häpeämään. Ajatus siitä, että ihmiset ajattelevat että olen osaamattomuuttani pilannut koiran ja tehnyt siitä sellaisen kuin se on, on sietämätön.

Kirjoitin aiemmin, että häpeän tunne liittyy monesti voimakkaimmin tuntemattomiin ihmisiin ja heidän mielipiteisiinsä. Eikö tämä ole outoa? Miksi antaisi tuntemattomille tai omassa elämässä painoarvoltaan vähäpätöisille ihmisille vallan vaikuttaa itseensä negatiivisesti? Heidän reaktioihinsa ja tunne-elämäänsä kun ei yksinkertaisesti voi itse vaikuttaa mitenkään ja mitä väliä on jonkun randomin tyypin mielipiteillä ylipäätään? Tärkeintä on se, että itse tietää yrittävänsä toimia niin kuin on oikein ja tätä toistelen itselleni lenkeillä kun vaikka vaikeissa ohitustilanteissa ohikulkija tuijottaa meitä yrittäessäni pitää koiraani hallinnassa. Tuijottakoot, pääasia että tilanne ei lähde käsistä.

Ihmisillä on inhimillinen taipumus yrittää piilottaa tai häivyttää noloiksi tai häpeällisiksi kokemiaan asioita. Minäkin tein niin aikaisemmin: en halunnut kertoa kenellekään ongelmista joita meillä oli koiramme kanssa. Lähipiirille sievistelin niitä, uusille tuttavuuksille en olisi suurin surminkaan kertonut niistä. Häpesin sitä, että meidän koiramme ei ole yhteiskuntakelpoinen ja pelkäsin, että meidät leimataan huonoiksi koiranomistajiksi.

Enää en aio suostua siihen. Olen jo kyllin kauan soimannut ja syyttänyt itseäni kaikesta mahdollisesta koiran kasvatukseen liittyvästä ilman, että tarvitsin siihen apua yhdeltäkään ulkopuoliselta. Pikkuhiljaa olen alkanut ajatella, että kaikki ongelmamme koiran kanssa eivät ole meidän aiheuttamiamme. Meillä on reaktiivinen ja haastava koira ja sen asian kanssa on pystyttävä elämään, piste. Olen alkanut puhua asiasta avoimesti ja kertonut ponnisteluistamme saada yhteiselo tasapainoon. En suostu enää häpeämään sitä, että koirani ei istu täydellisen koiran muottiin ja tuskin tulee koskaan istumaankaan. Me yritämme sen kanssa parhaamme niin kauan kuin ikinä jaksamme ja samalla yritämme ymmärtää sitä sellaisena kuin se on.

Tämä blogi on osa tätä häpeänkarkoitusprosessiani ja haluan tätä kautta tarjota vertaistukea jokaiselle, joka koskaan on hävennyt koiraansa. Jokaiselle, joka koskaan on ajatellut koiransa olevan huono tai itse olevansa syystä tai toisesta kelvoton koiranomistaja.

Kevätauringon paljastamia edistysaskeleita

Tällaisina kevään ensimmäisinä kauniina ja kunnolla lämpiminä päivinä minulla on aina jossain määrin skeptinen olo. Jossain takaraivon uumenissa raksuttaa epäilys siitä, että kylmästi puhaltava pohjoistuuli ja kasvoja piiskaava räntäsade kyttäävät tilaisuuttaan iskeä pahaa aavistamattomien auringosta ja lämmöstä nauttijoiden kimppuun.

Tästä toteamuksesta päästäänkin sitten näppärästi pitkin aasinsiltaa siihen, että vähän sama olo on tuon koiramme touhuista tällä hetkellä. Olen suurella mielenkiinnolla jo hetken aikaa seuraillut sen käyttäytymistä ja dynamiikkaa suhteessa minuun. Ja ristiä seinään, sillä edistystä on ilmassa. Edistymisen juuret ovat tammikuisessa intensiivikoulutuksessamme jossa laitettiin meidän lauman arvojärjestykset ja käytössäännöt uusiksi. Kevät on kulunut omaksuen uusia tapoja olla koiran kanssa ja totutellen niihin ja nyt tuntuu että jonkinlaiset hedelmät kovasta työstä ovat nyt maisteltavissa.

Käytin ilmausta ”edistystä ilmassa”, koska kyse on lähinnä tunteesta että jotain on muuttunut. En osaa kuvailla tarkalleen että mitä, mutta sen huomaa pienistä arkisista tilanteista: siitä miten koira reagoi komentamiseen, miten se hakee huomiota ja ylipäätään siitä miten se katsoo minua. Toisin kuin ennen, se selvästi välillä mielistelee minua ja on joissain tilanteissa jopa hakenut turvaa läheisyydestäni. Vaikka edistyminen on siis lähinnä ohikiitäviä hetkiä ja tunnetiloja tapahtumien jatkumossa, on niiden hetkien huomaaminen hyvin kallisarvoista. Yhden konkreettisen muutoksen osaan kuitenkin nimetä: nykyään Koira saattaa nimittäin hymyillä kun se erityisen iloisena tassuttaa luo rapsutettavaksi. Tiedättehän, sellainen ihmisen hymyä matkiva etuhampaat paljastava hassu irvistys? Ei se ole koskaan ennen tehnyt niin!

Olen myös tietoisesti yrittänyt opetella lisää Koiran hienovaraisempiakin signaaleja ja tehdä sitä nimenomaan koiramaisesta näkökulmasta, ilman inhimillistämislaseja silmillä. Ja kyllä, koira antaa ihan selkeitä signaaleja kunhan vaan tajuaa rekisteröidä niitä tarpeeksi nopeasti. Se kun tuppaa toimimaan niin räjähtävällä vauhdilla joka asian suhteen, että osa signaaleista voi helposti jäädä huomaamatta.

Lisäksi olen aktiivisesti pyrkinyt tarkastelemaan omaa suhtautumistani koiranomistajuuteeni: odotanko koiralta asioita joita sillä ei yksinkertaisesti ole rahkeita toteuttaa (vrt. suhtautuminen ärsykkeisiin lauhkeammin)?  Jos ja kun koira ei luonteeltaan ole sellainen kuin olisin toivonut, eikö ole helpompaa toimia niillä eväillä mitä käytettävissä on kuin väkisin yrittää pakottaa koira sille vääränmalliseen muottiin? Minun koirani ei ole huono vaikka se ei yltäisikään asettamiini kriteereihin, se kun on vilpittömästi ja rehellisesti vain ja ainoastaan oma itsensä. Näiden asioiden kanssa olen siis paininut ja painin edelleen. Osa oivalluksista ei välttämättä mairittele rakentamaani kuvaa itsestäni koiranomistajana (joka ottaa muutenkin pohjakosketusta välillä), mutta ainakin yritän hyväksyä tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

Kaiken kaikkiaan sanoisin siis, että vaikka meillä on edelleen haasteita arjessa ja koiralla on ihan selkeitä yhteiskuntakelpoisuusongelmia, minun suhteeni koiraan alkaa nyt olla oikealla tolalla. Ja askeleita oikeaan suuntaan on otettu muutenkin. Mitä tulee alussa mainittuihin kevään takapakkeihin, niin kyllä tässä koko ajan sellainen pieni pelko persiissä on että kohta tulee takapakkia ja lujaa. Tapahtuu jotain, joka deletoi kaiken saavutetun edistyksen ja olemme takaisin siinä epätietoisuuden ja suoranaisen toivottomuuden tilassa mikä minun päässäni vallitsi viime syksynä. Jokin epäjohdonmukaisuus käyttäytymisessä tai pieni periksianto jossain ja koko huolella rakennettu korttitalo romahtaa (anna pirulle pikkusormi niin se kusee taskuun, sanoi mieheni joskus). Onneksi olen oppinut koirasta lukemaan, että se ei ole ihmisen epäjohdonmukaisuuksien suhteen niin ehdottoman anteeksiantamaton kuin aikaisemmin ajattelin, mutta ei se edelleenkään ole koira jonka kanssa voisi vain olla. Mutta se on meidän koiramme, kaikessa hetkittäisessä raivostuttavuudessaan oma, vilpitön itsensä.