Useimmat tietävät järjellään, että koirien inhimillistäminen on usein hyödytöntä ja joskus myös haitallista. Inhimillistäminein häivyttää meiltä sen tosiasian, että koirat ovat eläimiä. Ne eivät suunnittele tekosiaan tai ajattele niiden seurauksia. Ne eivät hallitse käsitteellistä ajattelua vaan toimivat täysin viettiensä ja ihmisiltä opitun koodiston mukaan. Inhimillistäminen erottaa ihmistä ja koiraa toisistaan, koska kun ihminen käsittelee koiraa kuin toista ihmistä, kumpikaan ei ymmärrä toisiaan ja syntyy ongelmia.
Vaikka nykyinen tiedemaailma tunnustaa että koirat useiden muiden nisäkkäiden tapaan tuntevat surua ja muita tunteita, on epäreilua odottaa niiltä ihmisimäistä käytöstä tai olettaa niiden mielen toimivan samalla tavalla. Minä ymmärrän tämän erinomaisen hyvin järjellä ajateltuna, mutta Koiran suklaarusinasilmiin katsoessani voin vaikka vannoa että sen pienessä päässä vilistää ajatuksia enemmän kuin minulla ja miehellä yhteensä. Ja mikä pahinta, välillä minusta tuntuu että se juonittelee meitä vastaan.
Tunnen välillä täysin järjenvastaisesti, että Koira piruuttaan toimii välillä vastoin sitä mitä siltä odotetaan. Joskus taas olen vakuuttunut, että se hautoo pakoa luotamme. Ei ollakseen muiden ihmisten koira, vaan ollakseen lontooksi sanottuna nobody’s dog, oman itsensä herra.
Fakta on, että se tekee välillä oman päänsä mukaan koska on päättänyt, että sen tapa toimia on parempi (tämän voi sanoa täysin kliinisesti, sillä se pitää paikkansa koiramaisellakin tasolla). Ihmisen asettamat käyttäytymismallit eivät ole sen mielestä kannattavia ja fiksu, itsenäinen koira tekee omat ratkaisunsa. Otanko minä siis liian henkilökohtaisesti koirani? Enkö kaikesta järkeilystä huolimatta kuitenkaan osaa suhtautua siihen kuin eläimeen? Joskus synkimpinä hetkinä olen purkanut miehelle tuntojani sitä miten Koira on yksi paholainen, kiusaa minua tahallaan ja haluaa tuhota mielenterveyteni. Mies on tarttunut kädestä ja selittänyt kuin pikkulapselle, että asia ei todellakaan ole niin: ”Koira on pieni koira ja rakastaa meitä ja haluaa kuulua meidän laumaan”.
Ja niin tottahan tuo oikeasti on, joskus on vaan niin vaikeaa muistaa se kun omat virheelliset, ihmismäiset tulkinnat ja päänsisäiset skenaariot hiljentävät järjen äänen. Mutta oikeastaan kyse on siitä, että me ihmiset olemme mahdottomia. Me vaadimme koirilta niiden lajityypillisen käyttäytymisen vastaisia asioita (ei saa jahdata liikkuvia kohteita, ei saa haukkua epäilyttäville asioille) ja mikä kummallisinta, oletamme niiden osaavan asioita joita niille ei ole opetettu tai joissa ei ole järkeä koiran näkökulmasta (klassinen esimerkki: ”saat haukkua tunkeilijoille mutta et postinjakajalle”). Koiralle ei voi selittää asioita kuin pikkulapselle ja odottaa sen jälkeen että se tietäisi mitä sen pitää tehdä. ”Mutta kun se kuunteli minua niin tarkkaavaisesti!” Ehkä niin, mutta ei se kuitenkaan erottanut puheesta kuin korkeintaan muutamat siellä vilahtaneet tutut sanat – joiden merkityksen se on älykkäänä eläimenä oppinut itsenäisesti toistojen kautta kuin Pavlovin koirat.
Eli sen sijaan, että vihastuisi ja turhautuisi kun koira ei tee mitä siltä odotetaan, pitäisi vetää syvään henkeä ja miettiä ovatko odotukset linjassa koiran ymmärtämis- ja osaamistasojen kanssa. Onko koira varmasti ymmärtänyt mitä sen pitäisi tehdä? Käytetäänkö koiralla oikeaa valuuttaa palkkaamiseen? Onko ympärillä liikaa häiriötekijöitä käskyn läpisaamiseen? Ja mikä tärkeintä, ei pidä ottaa henkilökohtaisesti koiran toimintaa, sillä se on eläin ja siten aina vilpitön tekemisissään. Minun on helppo kirjoittaa nämä asiat tähän, mutta niiden mielessäpitäminen ei aina onnistu vaikka nitä tulee muutenkin pyöriteltyä korvien välissä usein. Ei auta muu kuin jatkaa päänsisäistä harjoittelua, sillä johdonmukaisella toistolla saa muutoksia aikaan – ihan niinkuin koirankoulutuksessakin.
huono koira 