Ei tämä ole mikään hyvän mielen blogi

Kävin tänään heittelemässä koiran iltanaput lähimetsikköön virikkeistämisen nimissä. Pitkän työpäivän jälkeen tuntui hyvältä olla rauhassa, seisoa töröttää ja kuunnella minulle tuntemattomien lintujen laulua ja metsän ääniä samalla kun Koira vuoronperään nuuskutti ja rouskutti ympärillä. Linnunlaulun, narahduksien ja lähistöllä olleen liikenteen hurinan lisäksi aloin erottaa kevääseen hiljalleen heräilevän metsän tuoksuja ja pudonneista neulasista pehmeän maan jalkojen alla. Kuluneesti sanottuna olin läsnä hetkessä. Ensimmäistä kertaa tuntui levolliselta todella pitkään aikaan.

Jatkoimme matkaa. Olin vaihtanut koiralle valjaat ja flexin ja löntystelin rauhassa perässä kun koira viipotti hajusta toiselle ja tössötti omiaan edellä. Välillä pysähdyttiin taas etsimään nappuloita. Mietin, että tällaista sen pitäisi aina olla. Mukavaa ulkoilua karvaisen kaverin kanssa, yhdessä puuhaamista ja rentoutumista.

Mutta eihän se niin mene. Päästyämme takaisin kotikadulle vastassa oli taas nurkkien takana vaanivia potkulautoja, puskista ilmestyviä koiravihollisia ja (sussiunatkoon) kännykkään puhuvia ohikulkijoita. Pienten koirien on vähemmästäkin nähty menevän mykkyrälle, tuolla tavalla kun kehtaavat kulkea hänen reviirillään.

Mutta se pysähtynyt, varovaista rauhaa henkinyt mielentila. Sain sen kuljetettua kotiin asti. Jotain mielessä on kääntymässä yöstä aamuun.

Advertisement

Nyypät jäljellä

Meinasin otsikoida tämän postauksen että ”Jos metsään haluat mennä nyt”, mutta se aiheuttaa itsellä sellaiset korvamadot että enpä sittenkään. Tarkoitus oli kuitenkin kertoa, että Koira kävi eilen ajamassa ensimmäisen verijälkensä. Olin hartaudella pohtinut että mitä harrastaisin tuon meidän partaterroristin kanssa, koska pelkkä lenkkeily ja kotona puuhailu ei todellakaan riitä sen tarpeiden tyydyttämiseen. Silloin vuosia sitten oli tarkoitus hypätä mukaan agilityn ihmeelliseen maailmaan, mutta kuten kerrottu on, tuli melko nopeasti selväksi ettei se onnistu. Liikaa häiriötekijöitä, eli muita koiria nääs. Sen jälkeen olemme lähinnä yrittäneet selviytyä normilenkkeilystä ja harrastaminen tuntui kaukaiselta haaveelta haasteiden takia. Alkuvuodesta päätin kuitenkin että nyt on toimittava.

Päädyin MeJään, eli metsästysjäljestykseen, eli verijälkeen, eli käytännössä meidän osalta kuitenkin puhtaaseen höntsäykseen monesta syystä:

a) sitä voi tehdä kaksin koiran kanssa keskellä ei-mitään
b) koira pääsee käyttämään nenäänsä ja toimimaan viettiensä mukaisesti, olen järkeillyt että meidän metsästysviettiselle tyypille sopisi kuin kuono silmien väliin
c) ei vaadi tiukkoja aikataulutuksia ja on käytännössä ilmaista
d) Suomen metsät, ai että ne on kivoja.

Kävin siis aamupäivällä etsimässä sopivaa paikkaa ja mittailemassa mahdollisuuksia. Kävi ilmi, että vaikka täällä meidän lähellä jonkinlaisia metsäalueita riittää, ovat ne kuitenkin muidenkin ulkonaliikkujien suosiossa. Eli työrauhan takaavan paikan löytäminen oli haastavaa. Erinäisten aiheeseen liittyvien keskustelujen lisäksi olin tankannut mm. nämä ohjeet ja ne takaraivossani ryhdyin toimeen. Aluksi tein makuupaikan, jossa valelin vedellä kastellun sienen naudanverellä. Sidoin sienen kuitenkin ensin keppiin, koska valitsemassani paikassa maasto oli sellaista että narussa vetäminen ei ehkä olisi jättänyt tarpeeksi vahvaa jälkeä (?). Olin leikannut punaisesta villalangasta pätkiä jotka sidoin jäljen varrelle itselleni merkeiksi. Tein jäljestä noin 20m mittaisen, mahdollisimman suoran ilman makauksia tai kulmia. Loppuun pirskotin lisää verta ja kaadoksi jätin palan naudan potkaa, jota peitin vähän maastolla.

Annoin jäljen vanheta kuusi tuntia minkä aikana oli hieman tihrutellut vettä. Iltapäivällä läksimme Koiran kanssa sitten takaisin ja minua jännitti! Päästyämme jäljen lähelle olin vaihtanut tulevalle jäljestäjälle valjaat alalenksulla  ja liinan. Jäljen alkuun päästyämme Koira otti kopin makuupaikasta aivan oma-aloitteisesti ja lähti seuraamaan sitä kiinnostuneena. Vähän ehdin huudella ”jälki, jälki” toivoen, että se yhdistäisi hajun ja komennon. Työskentely kävi keskittyneesti, välillä kuono kävi ilmassa ja reitti heitti siksakkia jälkeen nähden mutta suunta sillä oli kuitenkin selvä. Osasin etukäteen arvella, että vauhti tulisi olemaan melkoinen ja niinhän siinä kävikin, jouduin vähän toppuuttelemaan kun tyyppi meinasi pinkoa välillä. Kaadolle päästyään se pysähtyi aivan hetkeksi haistelemaan tarkemmin, minkä jälkeen se suvereenisti lähti etsimään jatkoa jäljelle! Kun se tajusi että lisää seurattavaa ei löydy, houkuttelin sen nassuttamaan vähän palkintoaan jotta jäisi käsitys saaliista hajun päässä.

Jälkeen päin ajateltuna en ollut tyytyväinen valitsemani paikan maastoon, jatkossa etsin vähemmän varvikkoisen paikan niin jälki on helpompi tehdä, koiran on sitä helpompi seurata ja liina ei turhaan sotkeennu. Olen kuitenkin tyytyväinen kokemukseen, sekä metsässä samoilu että koiran työskentelyn seuraaminen oli todella antoisaa. Seuraavalla kerralla jäljestä voi lisäksi tehdä reilusti pidemmän koska koiralla olisi selkeästi riittänyt intoa enemmänkin. Autottomana ihmisenä sopivan ja häiriöttömän maaston löytäminen tulee olemaan haasteellista jatkossakin, mutta eiköhän täältä jotain paikkoja kuitenkin löydy.

Kotimatkalla yritin ottaa kuvan ensimmäisestä bongaamastani kukasta tälle keväälle, mutta kävi perinteisesti:

Kas, herra Linssilude ja jalkansa. Kukastakin melkein saa selvää.

Koira puolestaan keskittyi yhteen lempilajeistaan, asioiden kanssa riehumiseen. Tällä kerralla kyytiä korvat heiluen sai keppi:

”RAAAHH kutsu mua terminaattoriksi!”

Ehdottomasti lähdemma uudelleenkin jäljestämään, tämä oli erinomaisen mukavaa vapaapäivän ajanvietettä ja uskon että Koirakin saa pian homman juonesta kunnolla kiinni.

 

Itse paholainen neljällä jalalla?

Useimmat tietävät järjellään, että koirien inhimillistäminen on usein hyödytöntä ja joskus myös haitallista. Inhimillistäminein häivyttää meiltä sen tosiasian, että koirat ovat eläimiä. Ne eivät suunnittele tekosiaan tai ajattele niiden seurauksia. Ne eivät hallitse käsitteellistä ajattelua vaan toimivat täysin viettiensä ja ihmisiltä opitun koodiston mukaan. Inhimillistäminen erottaa ihmistä ja koiraa toisistaan, koska kun ihminen käsittelee koiraa kuin toista ihmistä, kumpikaan ei ymmärrä toisiaan ja syntyy ongelmia.

Vaikka nykyinen tiedemaailma tunnustaa että koirat useiden muiden nisäkkäiden tapaan tuntevat surua ja muita tunteita, on epäreilua odottaa niiltä ihmisimäistä käytöstä tai olettaa niiden mielen toimivan samalla tavalla. Minä ymmärrän tämän erinomaisen hyvin järjellä ajateltuna, mutta Koiran suklaarusinasilmiin katsoessani voin vaikka vannoa että sen pienessä päässä vilistää ajatuksia enemmän kuin minulla ja miehellä yhteensä. Ja mikä pahinta, välillä minusta tuntuu että se juonittelee meitä vastaan.

Tunnen välillä täysin järjenvastaisesti, että Koira piruuttaan  toimii välillä vastoin sitä mitä siltä odotetaan. Joskus taas olen vakuuttunut, että se hautoo pakoa luotamme. Ei ollakseen muiden ihmisten koira, vaan ollakseen lontooksi sanottuna nobody’s dog, oman itsensä herra.

Fakta on, että se tekee välillä oman päänsä mukaan koska on päättänyt, että sen tapa toimia on parempi (tämän voi sanoa täysin kliinisesti, sillä se pitää paikkansa koiramaisellakin tasolla). Ihmisen asettamat käyttäytymismallit eivät ole sen mielestä kannattavia ja fiksu, itsenäinen koira tekee omat ratkaisunsa. Otanko minä siis liian henkilökohtaisesti koirani? Enkö kaikesta järkeilystä huolimatta kuitenkaan osaa suhtautua siihen kuin eläimeen? Joskus synkimpinä hetkinä olen purkanut miehelle tuntojani sitä miten Koira on yksi paholainen, kiusaa minua tahallaan ja haluaa tuhota mielenterveyteni. Mies on tarttunut kädestä ja selittänyt kuin pikkulapselle, että asia ei todellakaan ole niin: ”Koira on pieni koira ja rakastaa meitä ja haluaa kuulua meidän laumaan”.

Ja niin tottahan tuo oikeasti on, joskus on vaan niin vaikeaa muistaa se kun omat virheelliset, ihmismäiset tulkinnat ja päänsisäiset skenaariot hiljentävät järjen äänen. Mutta oikeastaan kyse on siitä, että me ihmiset olemme mahdottomia. Me vaadimme koirilta niiden lajityypillisen käyttäytymisen vastaisia asioita (ei saa jahdata liikkuvia kohteita, ei saa haukkua epäilyttäville asioille) ja mikä kummallisinta, oletamme niiden osaavan asioita joita niille ei ole opetettu tai joissa ei ole järkeä koiran näkökulmasta (klassinen esimerkki: ”saat haukkua tunkeilijoille mutta et postinjakajalle”). Koiralle ei voi selittää asioita kuin pikkulapselle ja odottaa sen jälkeen että se tietäisi mitä sen pitää tehdä. ”Mutta kun se kuunteli minua niin tarkkaavaisesti!” Ehkä niin, mutta ei se kuitenkaan erottanut puheesta kuin korkeintaan muutamat siellä vilahtaneet tutut sanat – joiden merkityksen se on älykkäänä eläimenä oppinut itsenäisesti toistojen kautta kuin Pavlovin koirat.

Eli sen sijaan, että vihastuisi ja turhautuisi kun koira ei tee mitä siltä odotetaan, pitäisi vetää syvään henkeä ja miettiä ovatko odotukset linjassa koiran ymmärtämis- ja osaamistasojen kanssa. Onko koira varmasti ymmärtänyt mitä sen pitäisi tehdä? Käytetäänkö koiralla oikeaa valuuttaa palkkaamiseen? Onko ympärillä liikaa häiriötekijöitä käskyn läpisaamiseen? Ja mikä tärkeintä, ei pidä ottaa henkilökohtaisesti koiran toimintaa, sillä se on eläin ja siten aina vilpitön tekemisissään. Minun on helppo kirjoittaa nämä asiat tähän, mutta niiden mielessäpitäminen ei aina onnistu vaikka nitä tulee muutenkin pyöriteltyä korvien välissä usein. Ei auta muu kuin jatkaa päänsisäistä harjoittelua, sillä johdonmukaisella toistolla saa muutoksia aikaan – ihan niinkuin koirankoulutuksessakin.