Täällä maallikko puhuu koulutusopeista ja viljelee mielipiteitään, päivää. Ajattelin tällä kerta avautua kolinapurkista. ”Purkittaminen” tarkoittaa siis kiellon tehostamista rämäyttämällä kolisevaa purkkia ja mahdollisesti purkin maahan heittämistä koiran jalkojen juureen jos ei muuten tehoa. Eli sen sijaan, että koiraa palkittaisiin hyvästä käytöksestä, se saa seurauksen kiellon noudattamattomuudesta ja tällä tavoin voidaan ohjata koiran käytöstä haluttuun suuntaan. Aika selkeää, eikö? Niinhän sitä voisi luulla.
On käynyt kantapään kautta ilmi, että silloin kun koira X on haukansilmäinen, pullistelunhaluinen, kaikkea epäilevä skeptikko joka ei aikaile reaktioissan, kolinapurkki Y menettää tehonsa hyvin nopeasti. Eli X + Y = naama häpeästä punaisena turhaan purkkia viskelevät omistajat. Alussa Koira saattoi heretä hetkeksi tuijottamasta kohdettaan ja säpsähtää ääntä hihnan pysyessä kohtuullisen löysänä, mutta nykyään ohitusyritykset menevät taas tuskallisen tutulla ”tuijota ja hyöki kohti” -menetelmällä.
Ongelmat
Minun nähdäkseni meidän ensimmäinen ongelmamme on asioista salamannopeasti omat johtopäätöksensä tekevä koirayksilö, jolloin sen pysäyttäminen ennen kuin se lietsoo itsensä sellaisiin kierroksiin ettei siihen ei saa enää minkäänlaista kontaktia on todella haastavaa. Nyt on varmaan helppo ajatella että ”kyllä jokaisen koiranomistajan pitäisi oma koira tuntee niin hyvin että näkee koska lähtee mopo keuliin”.
Väärin! Koska meillä kuljetaan ohjeiden mukaisesti standardimittainen hihna pitkällä, viipottaa koira noin 150cm meidän edessä. Tällöin Koiran aikeiden tulkinta jää sen varaan miten takaraivon läpi tulkitsemme sen katselevan (lue: viiltävän tarkkanäköisillä sielun peileillään skannaavan) ympäristöään. Korvien liikkeiden tulkinta ei tässä tapauksessa auta asiaa, koska jopa kouluttajamme huomioi niiden olevan hyödyttömät aikeiden arvioinnissa. Toinen ongelma purkinkäytössämme on siis ollut se, että meidän on ollut vaikea ennakoida Koiraa juuri oikeaan aikaan ja näinä viikkoina kun me olemme yrittäneet suoraansanoen räpeltää purkin kanssa, Koira on tullut immuuniksi sen kolinalle ja heittelylle.
Kolmas ongelmamme on purkki itse. Tai lähinnä tämä on ollut minun ongelmani, mieheni on suhtautunut siihen mutkattomammin. Mutta mikäkö se minun ongelmani sitten on ollut? Minua on hävettänyt purkin käyttö. Ensinnäkin Koiran rankaiseminen on tuntunut entisen vannoutuneen positiivisen vahvistajan mielestä julmalta ja lähes kivikautiselta. Lisäksi purkitus vetää kaikkien lähistöllä olevien huomion puoleensa enkä voi olla ajattelematta miltä se näyttää ulkopuolisen silmissä. Itseni kohdalla olen kokenut purkittamisen lähes säälittävän näköisiksi yrityksiksi hallita Koiraa mekastamalla ja viskelemällä asioita sitä kohti. Ja se, että purkitus ei tuota hyötyä sitä tehtäessä tekee tilanteesta vielä kestämättömämmän. Tämä asennevammani on varmasti vaikuttanut kolinapurkin käyttöön alusta asti, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt asennoitua reippaasti ja tomerasti aina ulos lähtiessä.
Neljäs ja varmasti isoin ongelma taas on Koiran asenneongelma ulkona. Huomioimattomuusjakson aikana saimme kommunikaatiokanavat Koiraan auki ja auktoriteettiasemamme takaisin kotona sisällä. Tämä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ulottunut ulos asti, vaan siellä sen suhtautuminen ympäröivään maailmaan muuttuu välittömästi samanlaiseksi kuin henkisiä keskisormia heiluttelevalla teinipojalla pahimmassa uhoamisvaiheessaan. Jos saisimme Koiralle ulkona saman asenteen kuin sisällä, sen kanssa olisi helpompaa ulkoilla. Mutta miten saamme muutettua sen asennetta kun se kokee räyhäämisen niin palkitsevana?! Sen haluaisimme todella tietää.
_____________________________________________
Monet Pevi-kouluttajat siis vannovat purkittamisen nimeen ja sanovat sen ratkaisevan ongelman kuin ongelman. Nyt valistuneempi lukija voi asettua meidän asemaan ja kuvitella miltä tuntuu, kun on yrittänyt parhaansa tällä lyömättömällä tekniikalla ja onnistunut sössimään. Olemme yhtä turhautuneita kuin alussa ja ja Koiran kanssa ulos lähteminen tuntuu vastenmieliseltä ja suoraan sanoen vituttaa jo valmiiksi turhaan pommittaa pitkän hihnan päässä tempoilevaa raivopäätä joka vähät välittää räminästä.
Vaikka edellä luettelin ongelmiamme, on meille silti mysteeri se miksi emme saaneet hommaa hanskaan heti alussa. Kouluttajan luona harjoitellessa tilanteet menivät paremmin, mutta kotona harjoittelu tuntui kompastelevan alusta asti. Ja tiedän kyllä, että olisi helppo sanoa että ”et vaan oo oikeesti yrittänyt kerta häpesitkin sitä kolinaa”, mutta se on paskapuhetta. Yritetty on ja täysiä. Nyt pelottaa, että olemme menettäneet ainoan mahdollisuutemme korjata Koiran käytöstä ja olo on jälleen yhtä neuvoton kuin ennen aktiivikoulutuksen aloittamista. En epäile etteikö kolinapurkin käyttämiseen olisi perusteita ja etteikö se useissa tapauksissa toimisi, mutta meidän näin ei ole tapahtunut ja me alamme olla valmista pataa tässä asiassa. Mutta onko mitään muuta tehtävissä? Sen kun tietäisi…
JK: Kävin tänään taas treenailemassa ohituksia uuden tuttavuuden kanssa. Sivuhuomatuksena sanottakoon, että sen jälkeen kun peräänkuulutin sosiaalisessa mediassa koirakoita ohitusharjoituksiin olen tehnyt paljon hienoja tuttavuuksia ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Tällainen päätoiminen misantroopikko on ollut ihmeissään siitä miten ihanan avuliaita ja empaattisia ihmisiä olen tavannut ja ajatustenvaihto on ollut todella antoisaa ja terapeuttista.
huono koira 
Heippa. 🙂 Löysin blogisi tänään ja on kyllä hienoa, että uskallat kirjoittaa näin vaikeasta aiheesta ja vaikeista ajatuksista. En malta olla vinkkaamatta BAT 2.0 -menetelmästä sinulle. Olen joutunut kokemaan oman terrieriurokseni kanssa joiltakin osin samoja asioita, joita teillä nyt käydään läpi. Räyhääminen alkoi viime kesänä, ja menin koiran kanssa sitten heti tilaisuuden tullen hihnaräyhäkurssille, jolla käytettiin tuota menetelmää. Viidessä harjoitteluntäyteisessä viikossa koirasta, joka aluksi räyhäsi toisille koirille jopa 30 metrin päästä, sukeutui täysin asiallinen ja iloinen ulkoilija, joka lopulta koirakoulutunnilla pystyi istumaan täysin tyynenä pyllyt vastakkain toisen vieraan koiran kanssa. Harmillisesti naapurin tyttökoiralle tuli sitten juoksu ja poikakoiran pää meni siitä siinä määrin sekaisin, että hihnakäytöksen suhteen tuli reilusti takapakkia. Nyt tauon jälkeen harjoittelu on aloitettu taas uudelleen, ja jo kolmen harjoituskerran jälkeen on nähtävissä taas selkeää kehitystä. Tosin nyt ei tarvitse aloittaa ollenkaan niin huonosta tilanteesta kuin viime kesänä. Täytyy toivoa, että mikään hormonimyrsky ei tällä kertaa sekoita nuoren miehen päätä ja hihnariekkumisesta päästään nyt lopullisesti eroon. Meidän koira kuulostaa luonteeltaan samantyyppiseltä kuin teidän: varsinainen alfauros, ainakin omasta mielestään. Terävä, nopea ja älykäs. Varmaan kuitenkin jonkin verran pehmeämpi tyyppi on kyseessä, eikä meillä räyhääminen ehtinyt ehkä niin kroonistua, kun pystyttiin melko heti siihen puuttumaan.
Tuossa menetelmässä käytetään nyt vain sitä positiivista vahvistamista ja harjoittelussa edetään koiran määrittämää vauhtia. Koiralla on harjoituksissa koko ajan kivaa ja turvallinen olo (omistajalla myös!), ja varmasti siksi edistyminen voi olla niin nopeaa. Koira oppii myös rauhoittumista ja kontaktinottoa räyhätilanteen jälkeen, jos sellaisia pääsee harjoitellessa syntymään. Tätä omaa taustaani ja kokemustani vasten kolinapurkin käyttö tuntuu järjenvastaiselta ja vähän karmealtakin: Miksi koiralle pitää epämukavassa tilanteessa tehdä vielä epämukavampi olo?
Toivon täysillä, että teille löytyy vielä helpotus tilanteeseen. Onneksi remmiräyhänkin kanssa elämässä on muita asioita, jotka tuovat iloa ja joista voi nauttia. 🙂
TykkääTykkää
Kiitos tsempistäsi ja ylipäätään mielenkiintoisesta kommentistasi! En ole aikaisemmin kuullut tuosta koulutusmenetelmästä, mutta nopealla googlaamisella se vaikuttaa kyllä tutustumisen arvoiselta. Muutama asia siinä tosin mietityttää, minun on esimerkisi mahdotonta kuvitella että Koira tulisi kierroksilla ollessaan luo kutsusta. Ja miten tuo toimii harjoitusvaiheen aikana arjen normitilanteissa kun ei ole mahdollista optimoida etäisyyksiä tai kohtaamisia? Toisaalta ajatus paluusta positiivisen vahvistamisen keinoihin hieman hirvittää aikaisemman tehottomuutensa vuoksi, mutta totta puhuen se myös kiehtoo koska se kohtaa paremmin arvoni koiranomistajana.
Hieno kuulla kuitenkin että tämä menetelmä on teidän pullistelevalla macholla toiminut, ehkä meilläkin siis vielä on toivoa!
TykkääTykkää
🙂 Harjoituksissa idea on se, että etäisyys toisiin koiriin pidetään koko ajan niin suurena, että kierroksia ei pääse liikaa syntymään. Kunnon rähisijälle tuo etäisyys voi olla aluksi vaikka 50 metriä. Siedättämällä ja toisten koirien läsnäollessa kivoja juttuja puuhaamalla tuo etäisyys alkaa vähitellen (tai minun mielestäni yllättävänkin nopeasti) pienentyä. Ja sitten kun kierrokset kuitenkin jossakin välissä pääsevät nousemaan, koira oppii sitäkin, ettei omasta rähinästä seuraa sen kummempaa. Rauhoittuminen sen sijaan on kannattavaa, koska siitä seuraa joka kerta vuosisadan namibileet. 😉 Tai mikä nyt paras palkkio onkaan. Rähisemisen palkitsevuus koiralle siis vähenee. Tuo ihmettelysi siitä, että miten arkitilanteissa saa optimoitua etäisyydet toisiin koiriin on kyllä ihan aiheellinen, varsinkin jos sattuu asumaan tiheästi asutuilla alueella, jolla koiria tulee vastaan joka nurkalla. Silloin joutuu varmasti näkemään aika paljon vaivaa siinä, että hakeutuu harjoittelemaan sopivaan ympäristöön, jossa tilanteita on mahdollista ennakoida. Meillä harjoittelu onnistuu kotona hyvin, asutaan ihan perus omakotitaloalueella.
Kivoja harjoituksia vielä, mitä menetelmää sitten käytättekään! 🙂
TykkääTykkää
Ai niin piti vielä sanoa, että poistimme purkin käytöstä vähän tämän postauksen jälkeen ja on ollut tarkoitus kirjoittaa jatkoa tälle tarinalle.
Aurinkoisia päiviä! 🙂
TykkääTykkää