Pitkä avautuminen kolinapurkista

Täällä maallikko puhuu koulutusopeista ja viljelee mielipiteitään, päivää. Ajattelin tällä kerta avautua kolinapurkista. ”Purkittaminen” tarkoittaa siis kiellon tehostamista rämäyttämällä kolisevaa purkkia ja mahdollisesti purkin maahan heittämistä koiran jalkojen juureen jos ei muuten tehoa. Eli sen sijaan, että koiraa palkittaisiin hyvästä käytöksestä, se saa seurauksen kiellon noudattamattomuudesta ja tällä tavoin voidaan ohjata koiran käytöstä haluttuun suuntaan. Aika selkeää, eikö? Niinhän sitä voisi luulla.

On käynyt kantapään kautta ilmi, että silloin kun koira X on haukansilmäinen, pullistelunhaluinen, kaikkea epäilevä skeptikko joka ei aikaile reaktioissan, kolinapurkki Y menettää tehonsa hyvin nopeasti. Eli X + Y = naama häpeästä punaisena turhaan purkkia viskelevät omistajat. Alussa Koira saattoi heretä hetkeksi tuijottamasta kohdettaan ja säpsähtää ääntä hihnan pysyessä kohtuullisen löysänä, mutta nykyään ohitusyritykset menevät taas tuskallisen tutulla ”tuijota ja hyöki kohti” -menetelmällä.

Ongelmat

Minun nähdäkseni meidän ensimmäinen ongelmamme on asioista salamannopeasti omat johtopäätöksensä tekevä koirayksilö, jolloin sen pysäyttäminen ennen kuin se lietsoo itsensä sellaisiin kierroksiin ettei siihen ei saa enää minkäänlaista kontaktia on todella haastavaa. Nyt on varmaan helppo ajatella että ”kyllä jokaisen koiranomistajan pitäisi oma koira tuntee niin hyvin että näkee koska lähtee mopo keuliin”.

Väärin! Koska meillä kuljetaan ohjeiden mukaisesti standardimittainen hihna pitkällä, viipottaa koira noin 150cm meidän edessä. Tällöin Koiran aikeiden tulkinta jää sen varaan miten takaraivon läpi tulkitsemme sen katselevan (lue: viiltävän tarkkanäköisillä sielun peileillään skannaavan) ympäristöään. Korvien liikkeiden tulkinta ei tässä tapauksessa auta asiaa, koska jopa kouluttajamme huomioi niiden olevan hyödyttömät aikeiden arvioinnissa. Toinen ongelma purkinkäytössämme on siis ollut se, että meidän on ollut vaikea ennakoida Koiraa juuri oikeaan aikaan ja näinä viikkoina kun me olemme yrittäneet suoraansanoen räpeltää purkin kanssa, Koira on tullut immuuniksi sen kolinalle ja heittelylle.

Kolmas ongelmamme on purkki itse. Tai lähinnä tämä on ollut minun ongelmani, mieheni on suhtautunut siihen mutkattomammin. Mutta mikäkö se minun ongelmani sitten on ollut? Minua on hävettänyt purkin käyttö. Ensinnäkin Koiran rankaiseminen on tuntunut entisen vannoutuneen positiivisen vahvistajan mielestä julmalta ja lähes kivikautiselta. Lisäksi purkitus vetää kaikkien lähistöllä olevien huomion puoleensa enkä voi olla ajattelematta miltä se näyttää ulkopuolisen silmissä. Itseni kohdalla olen kokenut purkittamisen lähes säälittävän näköisiksi yrityksiksi hallita Koiraa mekastamalla ja viskelemällä asioita sitä kohti. Ja se, että purkitus ei tuota hyötyä sitä tehtäessä tekee tilanteesta vielä kestämättömämmän. Tämä asennevammani on varmasti vaikuttanut kolinapurkin käyttöön alusta asti, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt asennoitua reippaasti ja tomerasti aina ulos lähtiessä.

Neljäs ja varmasti isoin ongelma taas on Koiran asenneongelma ulkona. Huomioimattomuusjakson aikana saimme kommunikaatiokanavat Koiraan auki ja auktoriteettiasemamme takaisin kotona sisällä. Tämä ei kuitenkaan ole missään vaiheessa ulottunut ulos asti, vaan siellä sen suhtautuminen ympäröivään maailmaan muuttuu välittömästi samanlaiseksi kuin henkisiä keskisormia heiluttelevalla teinipojalla pahimmassa uhoamisvaiheessaan. Jos saisimme Koiralle ulkona saman asenteen kuin sisällä, sen kanssa olisi helpompaa ulkoilla. Mutta miten saamme muutettua sen asennetta kun se kokee räyhäämisen niin palkitsevana?! Sen haluaisimme todella tietää.

_____________________________________________

Monet Pevi-kouluttajat siis vannovat purkittamisen nimeen ja sanovat sen ratkaisevan ongelman kuin ongelman. Nyt valistuneempi lukija voi asettua meidän asemaan ja kuvitella miltä tuntuu, kun on yrittänyt parhaansa tällä lyömättömällä tekniikalla ja onnistunut sössimään. Olemme yhtä turhautuneita kuin alussa ja ja Koiran kanssa ulos lähteminen tuntuu vastenmieliseltä ja suoraan sanoen vituttaa jo valmiiksi turhaan pommittaa pitkän hihnan päässä tempoilevaa raivopäätä joka vähät välittää räminästä.

Vaikka edellä luettelin ongelmiamme, on meille silti mysteeri se miksi emme saaneet hommaa hanskaan heti alussa. Kouluttajan luona harjoitellessa tilanteet menivät paremmin, mutta kotona harjoittelu tuntui kompastelevan alusta asti. Ja tiedän kyllä, että olisi helppo sanoa että ”et vaan oo oikeesti yrittänyt kerta häpesitkin sitä kolinaa”, mutta se on paskapuhetta. Yritetty on ja täysiä. Nyt pelottaa, että olemme menettäneet ainoan mahdollisuutemme korjata Koiran käytöstä ja olo on jälleen yhtä neuvoton kuin ennen aktiivikoulutuksen aloittamista.  En epäile etteikö kolinapurkin käyttämiseen olisi perusteita ja etteikö se useissa tapauksissa toimisi, mutta meidän näin ei ole tapahtunut ja me alamme olla valmista pataa tässä asiassa. Mutta onko mitään muuta tehtävissä? Sen kun tietäisi…

 

JK: Kävin tänään taas treenailemassa ohituksia uuden tuttavuuden kanssa. Sivuhuomatuksena sanottakoon, että sen jälkeen kun peräänkuulutin sosiaalisessa mediassa koirakoita ohitusharjoituksiin olen tehnyt paljon hienoja tuttavuuksia ennalta tuntemattomien ihmisten kanssa. Tällainen päätoiminen misantroopikko on ollut ihmeissään siitä miten ihanan avuliaita ja empaattisia ihmisiä olen tavannut ja ajatustenvaihto on ollut todella antoisaa ja terapeuttista.

Advertisement

Hyvä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Kävin Koiran kanssa päivällä liukastelemassa puuterilumen peittämällä järvenjäällä. Osana harjoitteita yritämme pitää sitä vapaana niin paljon kuin mahdollista, mikä ei ole niinkään helppoa kun pitää vältellä mahdollisia muita koiria. Ja autoja. Ja jäniksiä. Ja oikeastaan kaikkea Koiran mielestä epäilyttävää. Jäällä on näkyvyys on kuitenkin 360 astetta ja tilaa temmeltää on paljon, joten keittiön ikkunasta näkyvä lähijärvemme on tarjonnut useaan otteeseen hyvän paikan harjoitella vapaana oloa turvallisesti.

Koira on nyt käyttäytynyt vapaana ollessaan ilahduttavan maltillisesti. Enää se ei juokse pää viidentenä jalkana ympyröitä ja pöhise tasajalkaa pomppien kaikelle mahdolliselle, vaan pysyy lähellä ja pitää silmällä meitä. Tästä huomaa, että koulutuksemme on tuottanut hedelmää ja tällaisia huomioita ja kokemuksia pitää yrittää muistaa vaalia niinä päivinä kun tuntuu että kaikki menee päin honkia.

Tänään oli lisäksi ohitustreenit Facebookin paikkakunnan koiraryhmästä löydetyn uuden tuttavuuden kanssa. Nelijalkainen ohittelukaverimme oli myös remmiräyhääjä, mutta myös entinen katukoira rajan takaa, minkä mielestäni huomasi sen tavasta murista todella verta hyytävästi. Itse ohittelut meni oman koiran osalta kohtalaisesti, alun tavallisen korkeat kierrokset laskivat koiran vähän rauhoituttua, mutta pienestäkin ärsykkeestä taas ponnahtivat kohti taivasta. Olin itseeni kuitenkin tyytyväinen siitä, miten sinnikkäästi ja periksiantamattomasti jaksoin vääntää sen kanssa. Kotinurkilla ohitukset tapahtuvat nopeasti ja monesti tilanteessa voi olla muitakin ärsykkeitä, joten niissä on haastavaa päästä kieltämään oikeaan aikaan. Lisäksi käyttämämme kolinapurkki tuntuu minusta edelleen typerältä (tähän palaan myöhemmin). Mutta tällaisia ohitustreenejä lisää, ne ovat osoittautuneet erinomaisiksi tavoiksi myös itselle reenata Koiran lukutaitoa ja ajoitusta!

 

”Olisko kannattanut miettiä ennen kuin otitte koiran?”

Niin, kyllähän sitä mietittiin!

Tämä  tarina alkaa vuosia sitten, kun elämä alkoi pikkuhiljaa rauhoittua ja tunne oman koiran hankinnasta alkoi itää vahvana jossain aivojen takalohkossa. Tiesin aina, että minulla tulee olemaan koira ja pikkuhiljaa sain myytyä ajatuksen myös miehelleni, joka hänkin oli aina toivonut omaa koiraa mutta suhtautui ajatukseen kuitenkin varauksella. Itse olin tässä vaiheessa kuin aikuinen painos koirahullusta itsestäni noin 10-vuotiaana, eli hain tietoa ja punnitsin eri mahdollisuuksia puolet valveillaoloajastani. Pidin itseäni hyvinkin pätevänä koiraihmisenä, olihan meillä ollut lapsuudenkodissakin koira jonka koulutuksessa minulla oli ollut päävastuu ja pääni pullisteli kirjoista hankitusta koiratietoudesta. Tällaisella egolla ja historialla tuntui siis hyvin luonnolliselta sisällyttää nelijalkainen omaan elämään.

Todennäköisesti olisin yksinäni päätynyt johonkin isoon koiraan, mutta talouden toinen osapuoli preferoi kompaktimpaa kokoa. Minua ei haitannut ottaa pientäkään koiraa, mutta vedin rajan siihen etten halunnut perinteistä seurakoiraa. Halusin koiran, jossa olisi luonnetta ja itsenäisyyttäkin ja joka olisi väsymätön kumppani jonkinlaiseen yhteiseen harrastukseen. Olin kuullut sanonnan jonka mukaan terrierit ovat suuria koiria pienessä koossa, joten siitähän se ajatus sitten lähti.

Otin selvää eri terrieriroduista ja luin keskustelupalstoja. Pidin terriereiden älykkyydestä, aktiivisuudesta, terävyydestä ja itsenäisyydestä. Niistä myös sanottiin, että ne tarvitsevat hyvin jämäkän omistajan ja koulutuksen. Ajattelin, että minusta olisi kyllä siihen, olenhan niin kovin sinnikäs ja järkähtämätön luonne itsekin. Tunsin kaksi jack russelia, joista toinen oli kuin hellyydenkipeä sähköjänis spiidipäissään, mutta hauska kuin mikä. Toinen oli kovia kokenut kodinvaihtaja, josta kaverini oli kuntouttanut hurmaavan ja persoonallisen mummelin. Pidin molemmista koirayksilöistä valtavasti ja ajattelin, että sellainen tyyppi sopisi meillekin. Suunnitelma alkoi muotoutua.

Harkitsimme mm jack russelia ja kääpiösnautseria, jossain vaiheessa puheissa taisi tosin vilahtaa myös staffi. Pidin silmällä ilmoituksia sekarotuisista ja selasin ahkerasti myös Apulaa, olisin nimittäin ilomielin ottanut uudeksi perheenjäseneksi myös kodinvaihtajan. Taisinpa jopa harkita ex-kulkukoiria Venäjältä tai Romaniasta. Tämä kertoo ehkä jotain itsevarmuuteni asteesta koiran hankinnassa – tulisi mitä tahansa niin kyllä tässä pärjättäisiin!

Sitten eräänä päivänä netissä tuli vastaan ilmoitus kettuterrierin ja russelin rakkauslapsista. Rodut tuntuivat passeleilta ja pentujen luovutus sopi meidän aikatauluihimme. Sekarotuisuus oli oikeastaan plussaa, ajattelimme vanhaan uskomukseen perustuen että koira olisi jotenkin terveempi. Soitin ilmoituksessa olleeseen numeroon ja pian meillä olikin sähköpostissa kolmen vapaana olleen urospennun kuvat. Ja menoahan se sitten oli, ei kai kukaan voi vastustaa muutaman viikon ikäisiä pentupalleroisia jotka muistuttavat lähinnä unista marsua.

Muistan selvästi, miten yritin tiedustella pentujen omistajalta niiden luonteenpiirteistä – olin tehnyt läksyni ja tiesin että piti etsiä omaan perheeseen sopivaa yksilöä. Sain vastaukseksi naurua ja tokaisun tyyliin että ”kaikkihan ne on samanlaisia”. Jaa, no vissiin sitten ovat. Ajattelin myös, että koska kyseessä ei ollut oikea kasvattaja ei häneltä voinut odottaa kovin ammattimaista otetta hommaan. Niinpä siis valitsimme koiramme kuvien perusteella. Mieheni sanoi oikeastaan viimeisen sanan ja niinpä yksi urospennuista varattiin meille.

Tällöin elettiin heinäkuun alkua ja pentujen luovutus oli elokuun puolivälissä. Alkoi vimmattu pennun odotus ja kiivas valmistelu sen tuloa varten. Muistan edelleen sen kiihkeän malttamattoman ja loputtoman innostuneen tunteen kun odotimme uutta perheenjäsentä saapuvaksi. Hankimme naurettavan paljon lapsilukkoja ja -suojia asuntoomme pennun varalta ja suunnittelimme asioita yksityiskohtia myöten. Elokuun 13. 2012 sitten kävimme hakemassa pennun Keski-Suomesta ja sen päivän ihmeellisyys ja jännitys on myös edelleen kirkkaasti muistissa. Voisin kuvitella, että ihmislapsen tuoreet vanhemmat käyttäytyvät ehkä samoin. Pää on täynnä haavekuvia tulevasta elämästä ja hyvää tahtoa yhteiselosta.

Olin suunnitellut tarkkaan miten kotiutamme pennun ja sen sosiaalistamisen. Olin tehnyt koulutussuunnitelman jotta pentu ei varmasti jäisi mistään perustaidoista paitsi. Halusin tarjota sille tasapainoisen ja mielekkään elämän. Ennen kaikkea halusin kiihkeästi välttää kaikki virheet mitä lapsuudenkotini koiran kanssa oli tehty, joten olin järkähtämätön sen suhteen, että tämä koira koulutettaisiin pehmeästi positiivisen vahvistamisen keinoilla. Ajattelin, että tästä koirasta tulee mallikelpoinen koirakansalainen josta kukaan ei pääse sanomaan että se olisi huonosti koulutettu.

Voi varmaan arvata, että tätä seuranneiden vuosien aikana olen hakannut päätäni kuvitteelliseen seinään enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut, tuntenut riittämättömyyttä, epäpätevyyttä ja osaamattomuutta suhteessa koiraani ja tullut turhautuneemmaksi kuin kenenkään olisi tervettä olla. Tähän tekisi vastapainoksi mieli kirjoittaa myös niistä hyvistä hetkistä joita Koiran kanssa on tietysti myös ollut vuosien aikana, mutta tänään sen kanssa on ollut taas vaikea päivä, joten en löydä sanoja kirjoittaakseni siitä. Toisella kertaa sitten.