Katse eteenpäin: vuosi 2016 ja mitä sitten?

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Näin vuoden loppusuoralla ihmisillä on yleensä tapana tehdä yhteenvetoja kuluneesta vuodesta.

Minulle vuosi 2016 on ollut raskas ja se tiivistyy mielessäni yhteen sanaan: luopuminen. Kuluneen vuoden aikana olen luopunut ammatillisista tavoitteista ja unelmista, siitä minkä eteen ponnistelin pitkään ja joka ei kuitenkaan tuonut onnea. Olen joutunut luopumaan tärkeästä läheisestä, joka yllättäen menehtyi syksyllä. Yksi voimakas kokemus oli ystäväni russelimummon vaivuttaminen ikiuneen, koskettava tapahtuma jossa sain olla läsnä. Loppuvuosi on puolestaan painanut polvilleen kun omien voimien ehtyminen pakotti luopumaan kaikista niistä naruista, joita olen pakonomaisesti puristanut käsissäni ties kuinka pitkään. Narujen rippeitä pitelen edelleen käsissä ja varmaan tulen vielä pitkään hamuamaan niitä, mutta elämää ei voi suorittaa ja nyt jos koskaan on aika luopua tuosta ajatusmallista.

Vuosi 2016 on ollut myös henkistä mittelyä koiramme, tuon aina valmiin partaterroristin kanssa. Perustin blogini vuosi sitten tammikuussa koska tarvitsin paikan missä käsitellä vaikeiksi kokemiani tunteita suhteessa koiranomistajuuteeni. Sellaisia tunteita, joista harvat puhuvat ääneen tai edes kirjoittavat netin keskustelupalstoilla. Sellaisen paikan sainkin, oli kyse sitten omista pohdinnoista tai ajatusten jäsentämisestä ja toivon, että teksteistäni on saanut lohtua, tsemppiä tai oivalluksia muutkin samojen asioiden kanssa painivat – satun nimittäin tietämään, etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Ja mitä tulee itse blogin päähenkilöön, no, hän on hyvin paljolti oma itsensä edelleen. Meillä on monia samoja ongelmia kuin vuosi sitten, mutta paljon kuitenkin päästy myös eteenpäin. Sen lisäksi, että nykyään koira pitää ehdottomasti minua ylempiarvoisenaan (oli johtajuusteorioista mitä mieltä tahansa, ei hyvä heilu jos koira määrää kaapin paikan kotona) on minun suhtautumiseni siihen saanut rennompia piirteitä. Olen pystynyt sysäämään syrjään monet itsesyytökset ja keskittymään koiran tulkitsemiseen koiramaisesta näkökulmasta. Ja huumori, sen merkitystä ei voi tuollaisen terrierin kanssa unohtaa. Meidän koiramme on mikä on, välillä ihan huipputyyppi ja välillä hampaiden kiristelyn kohde, ja joskus muiden silmissä ehkä huono tai epäonnistunut. Joka tapauksessa se on sinnikkäästi aina oma itsensä ja sellaisena tulee todennäköisesti pysymäänkin päiviensä loppuun asti. Ehkä meidän tehtävänämme on vain yrittää pysyä menossa mukana.

Paljon on siis tapahtunut, mutta toivon että näistä kokemuksista versoo tasapainoisempi ja rennompi elämä. Toivotankin siis tulevaksi armollisen vuoden 2017: pysähtyminen on hyvästä, se antaa näköalaa tulevasta suunnasta – oli se sitten mikä tahansa. Blogin osalta tämä tarkoittaa sitä, että pidän seuraavaksi pientä taukoa kirjoittamisessa ja siirryn sitten takaisin vanhaan osoitteeseen https://huonokoira.wordpress.com/ . Saatan siirrellä kirjoituksia täältä vanhalle tontille tai sitten en, en ole vielä päättänyt. Instagramin puolella tapahtuu kirjoitustauonkin aikana, eli kannattaa seurailla käyttäjää @terrier_mayhem mikäli vieroitusoireet pienistä valkoisista terriereistä iskevät.

Kirjoittaminen Morrrilla on ollut antoisaa ja on ollut hienoa olla osa tätä portaalia ja porukkaa. Kiitos yhteisölle kaikesta! Nyt on kuitenkin aika jatkaa matkaa ja suunnata katse eteenpäin. Mitä sitten vaikka välillä näkyvyys takkuilisi tai fokus häviäisi.

Tärkeintä on, ettei tuijottele taaksensa.

 

Advertisement

Tasan neljä vuotta sitten…

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

… otimme kuvia tasan puolivuotiaasta pentupalleroisestamme. Katsokaa nyt miten komea poika:

Mihin nämä vuodet oikein katoavat?

 

Talvi on varustelaji

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Olen aina pitänyt talvesta. Minua ei varsinaisesti haittaa pimeys, kylmyys tai varsinkaan lumi (loska olkoon asia erikseen, sen voisin skipata). Onko kauniimpaa, kuin valoisa talvipäivä kun lämpötila on muutaman asteen pakkasella ja puiden oksat niiaavat aavistuksen lumen painosta? Aurinko saa kinokset kimmeltämään, pakkanen posket punehtumaan ja ilma tuoksuu raikkaalta. Hangilta voi lukea ympäröivän faunan liikkeitä, jotka kesäaikaan jäävät piiloon kasvillisuuteen. Talven hiljaisuuskin on jollain tapaa erilaista: levollista ja maltillista.

Alkutalvesta tilanne on kuitenkin usein toinen, kun talvi tuntuu vasta hakevan vauhtia kelien heittelehtiessä skitsofrenisesti puolelta toiselle. Kun pimeyteen ja kylmyyteen ei vielä ole tottunut, ne tuntuvat usein iskevän päin näköä, joskus jopa kirjaimellisesti jos sattuu oikein pyryttämään. Kuten kaikki koiranomistajat kuitenkin tietävät, on ulos lähdettävä säällä kuin säällä.

Viime viikonloppuna olin tekemässä lähtöä ulos koiran kanssa. Olin aikaisemmin päivällä käynyt sen verran ulkona, että tiesin ilman olevan raaka. Tuuli puhalsi 8m/s pöllyttäen samalla irtolunta ja saaden pikkupakkasen tuntumaan huomattavasti purevammalta. Laadin siis taistelusuunnitelman: alle urheilutrikoota ja fleeceä, päälle softshelliä päästä jalkoihin. Kaula piiloon, kunnon hanskat käteen ja pään hautaaminen syvälle hupun sisään. Koiralle lämmittävä ja tuulta pitävä mantteli niskaan, alle valjaat flexittelyä varten. (Olen miettinyt, josko pitäisi täksi talveksi hankkia pikkududelle jonkinlaiset töppöset niin ei tassuja palele kovillakaan pakkasilla, mutta toisaalta tyypin tuntien se ei suostuisi liikkumaan niillä metriäkään. Takistakin se selkeästi häiriintyy ja ravistelee itseään vielä ulkonakin säännöllisesti kun mokomasta ei pääse eroon.)

Kaikkein tärkein talvivaruste ovat kuitenkin kunnon kengät. Tänä vuonna päätin minimoida kaatumisriskin ja hankin Icebugit. Ja voi kuulkaa, on saanut huoletta tarpoa missä tahansa maastossa ilman lipsumisia tai horjahteluja. Varrelliset nauhakenkäni ovat tukevat ja kuitenkin yllättävän kevyet jalassa, eivätkä oikeasti edes mitenkään huonon näköiset. Vannoutuneelle nahkakenkien ystävälle vain tuntuu oudolta heittäytyä näin käytönnölliseksi isolla K:lla, mutta toisaalta kunnon kengät ovat helpottaneet ulkoelämää todella paljon. Ainoa huono puoli niissä on, että hysteriaa hipoen pelkään astuvani niillä vahingossa Koiran tassuille.

Mutta summa summarum, vaikka uloslähtö viikonloppuna tuntuikin kestävän pienen ikuisuuden kaiken varustautumisen ja miettimisen vuoksi, se kannatti. Vietimme Koiran kanssa mukavat puolitoista tuntia läheisellä pururadalla maastoa tutkien, eikä muut kanssaulkoilijat sisälle ajanut keli haitannut lainkaan. Kunnon varustuksilla karkoittaa kylmyyden ja tuulen, joten antaa tuulla tai pyryttää vaikka vaakasuoraan jatkossakin!

Yritin tosiaan saada kuvaa näistä hehkuttamistani kengistä, mutta kuvausassarini osallistui tekemiseen niin intohimoisesti että en saanut kengistä yhtäkään otosta ilman sitä… #elämääterrierinkanssa

 

No visibility

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Aikaisemmin syksyllä pimeässä tarpoessani ajattelin, että valkoinen koira erottuu hyvin pimeässä. Olin selkeästi unohtanut marraskuun olemassaolon… Kuvassa todella on valkoinen partaterroristimme, jonka myöhäisillan metsä on nielaissut pimeään säkkiinsä.

Kun kansakunnan arkea rytmittää tällainen vuodenaika, on helppo alkaa ymmärtää jopa niitä mauttomimpia jouluvaloja joita ihmiset ripustavat ikkunoihin, pihoihin ja parveikkeisiin. Osa valoista on aseteltu tarkasti paikoilleen, osa on huolettomasti heitetty sinne päin ikään kuin laittajalla olisi jo kiire muualle. Yhtä kaikki ne ovat oikeastaan barrikadeja, joiden tehtävä on pitää pimeys loitommalla kaikkein pyhimmästä. Ne ovat ase pimeyden kaiken alleen peittävää peittoa vastaan. Väsymätön etuvartio, joka erottaa meidät ja kaiken sen mitä ympäröivä pimeys kätkee sisäänsä.

Kun asiaa ajattelee tältä kannalta, alkaa tehdä mieli käydä ostamassa jokainen monivärisenä välkkyvä valosarja ja poron mallinen ulkovalo omalle vartiopaikalleen ikkunoiden ulkopuolelle. Luisteleva LED-pingviini? Tänne vaan.

Tai sitten voisin toivoa joululahjaksi otsalamppua…

 

Lempilelu

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Koiralla on yksi lelu ylitse muiden.

Se hakee kaikkein todennäköisimmin juuri sen, kun se haluaa houkutella hauskanpitoon tai osallistua siihen itse. Sen vakiorutiinina on tuijottaa kohdettaan lempilelu suussaan, ravistella päätään ja stepata edestakaisin neljällä malttamattomalla jalallaan samalla hännällään vimmatusti viuhtoen. Välillä se yhdistää tarkkaan hiottuun koreografiaansa tasajalkahyppyjä eteen ja taakse. Silloin tietää, että on tosi kyseessä. Nyt on syytä leikkiä, ihmiset!

Kyseessä on huutoluu.

Huutoluun nimi on huutoluu, koska sen kanssa kuuluu pitää ääntä, eli toisin sanoen röhkiä vimmatusti. Ei ole väliä onko huutoluu Koiralla vai ihmisellä, mutta röhkiä pitää. Ja juosta karkuun: Koiran mielestä on parasta maailmassa kun joku ajaa silloin takaa, se oikein teputtaa terhakkaasti karkuun. Välillä vastapuolen kuuluu saada huutoluu itselleen, jolloin osat vaihtuvat. Jopa meidän vieraamme tietävät, miten huutoluulla leikitään ja Koirasta saakin ikuisen ystävän röhkimällä luuhun ja ampaisemalla karkuun.

Jos Koira siis saisi päättää, meillä leikittäisiin 24/7 huutoluulla. Olemme vaivihkaa pari kertaa vaihtaneet huutoluun uuteen näiden neljän vuoden aikana. Epäilemme, että Koira on honannut muutoksen, mutta ei ole hienotunteisuuttaan viitsinyt antaa meidän huomata sitä. Mitä sitä nyt hyvää leikkiä pilaamaan turhalla nillityksellä.

Minua saattaisi nolottaa jakaa näin älyvapaa leikki, mutta teillä muilla koiranomistajilla on taatusti yhtä hulluja leikkejä tai tapoja koiranne kanssa.

… onhan?

 

Laiskojen aamujen tärkeys

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Blogissa on kuluneesti sanottuna vietetty hiljaiseloa hetki. Syynä on ollut paikoin klimppistä tervanjuontia muistuttanut muutto ja samaan aikaan äkillisesti eskaloitunut työtilanne. Tilanne on onneksi pikkuhiljaa rauhoittumassa ja uusi asuntokin jo muuttunut asunnon sijasta ihanaksi kodiksi.

Kiireen ja stressin keskellä pitäisi muistaa keskittyä pieniin hyvänolon hetkiin, ottaa kiinni ohikiitävistä mielihyvän ailahduksista, vaikka takaraivoissa tykyttäisi itse laadittu ja vaalittu to do-lista. Muistaa mitkä asiat elämässä ovat hyvin vaikka miljoona pientä asiaa tuntuisikin menevän huonosti. Onnea voi ihan hyvin olla lumen tuoksu iltahämärässä tai sohvalla pitkän työpäivän jälkeen hörpitty liian kuuma glögi, tai vaikka loisto-ostokseksi osoittautuneet rumat mutta käytännölliset talvikengät.

Sen ainakin tiedän, että harvinaista onnea ovat laiskat lauantai-aamut, kun sängystä ei ole pakko nousta vaikka kello olisikin ollut soimassa. Voi kääntää rauhassa kylkeä tai tuijotella muuten vaan kattoa. Silittää pientä ja karvaista valkoruskeaa päätä ja hamuta peiton alla toisen lämmintä, yhä unelta tuoksuvaa ihoa.

Sen tunteen haluaisin pullottaa, jotta voisin palata siihen kun seuraavalla kerralla tunnen jääväni stressin jalkoihin.

Olipa kerran huono päivä

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Tarinamme päähenkilö on nuori nainen, jonka eräs tiistai oli huono tiistai. Hän nousi aamulla väärällä jalalla, huomasi ärsyyntyvänsä mitä mitättömimmistä asioista ja huono tuuli sai pienet vastoinkäymiset tuntumaan kohtuuttoman epäreiluilta ja ylitsepääsemättömiltä.

Hän kiristeli huomaamattomasti hampaitaan koko pitkältä tuntuvan työpäivän ajan ja odotti vain, että pääsisi kotiin illalla. Hän oli nimittäin päättänyt, mitä tekisi karkoittaaksen tuon mustan pilven yltään.

Kotiin päästyään nainen vaihtoi ylleen urheiluvaatteet, pakkasi reppuun vesipullon ja juomakupin ja vislasi koiransa luokseen. ”Lähdetkö mukaan?” hän kysyi koiraltaan. Koira vastasi myöntävästi, joten niin he lähtivät kohti määränpäätään. Päästyään perille hän seisahtui hetkeksi, katsoi ylös ja veti hartiat taakse. Ja alkoi marssia ylös rinnettä. Vaikka puolivälissä häntä jo hengästytti, hän ei hidastanut vauhtia vaan pakotti hiljalleen väsyvät jalkansa ottamaan uusia askeleita toinen toisensa jälkeen.

Ylös huipulle päästyään hän ihaili pienen hetken maisemia ja odotti että hengitys tasaantuu. Kuulosteli itseään: ei muutosta entiseen. Ei auttanut muu kuin palata alas ja tulla vielä kerran ylös, tällä kertaa vieläkin kipakammin.

Ja niin hän teki. Puolivälissä seuraavaa kierrosta teki mieli pysähtyä hetkeksi, huilata vähän. Vaan ei auta, pakko oli jatkaa sillä hän tiesi kokemuksesta miten krooninen v*tutus selätetään: pakottamalla kroppa töihin, ajamalla jalat maitohapoille. Ja niin kävi, että päästyään toisen kerran ylös hän oli niin läkähtynyt että oli pakko istahtaa alas. Rapsuttaa koiraa, nähdä laskevan auringon värjäämä maisema edessään ja tuntea lämmin syksytuuli huipulla. Hän tunsi miten päivän huolet ja murheet olivat sulaneet jonnekin kesän jäljiltä rehottavan laskettelurinteen varrelle, tarttuneet ruskeaksi hiljalleen muuttuvaan heinään tai kompastuneet kivenmurikoihin. Nainen mietti miksi oli edes ollut huonolla päällä, ei muistanut miksi vastoinkäymisetkään olivat tuntuneet niin vakavilta. Hän huokasi ja keskittyi hyvään oloon. Näin oli hyvä. Huono päivä oli selätetty.

Sen pituinen se.

 

Hyvä puisto – paha puisto

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kuten saattaa ehkä arvata, meillä käydään koirapuistoissa vain silloin kun sinne ei varmasti eksy muita. Myöhään illalla ja yöaikaan siellä on täysin omanlaisensa pysähtynyt tunnelma kun ympäröivä maailma on valmistautumassa yöpuulle. Syksyn takavasemmalta joka kerta yllättävä säkkipimeys tuo nyt oman mausteensa puistoiluun, kaukaiselta tuntuvat ajat kun kesällä sain ihailla yöllisen valoisaa taivasta lintujen vielä laulaessa. Tähän aikaan vuodesta seurana ovat puiden koko ajan harvenevat lehdet ja monesti myös vaatteet hiljalleen kasteleva tihkusade. Mutta ei se mitään, sillä pääasia, että saa olla rauhassa.

Koiramme kävi koirapuistossa pentuna ”sosiaalistumassa” ja ”viettämässä mukavaa leikkiaikaa muiden koirien kanssa” – ja jos jotain asiaa koiran kasvatuksessa kadun niin sitä. Ei olisi ikinä pitänyt viedä herkässä kasvuvaiheessa olevaa koiranpentua vieraiden koirien villiin länteen. Jälkeen päin olen nimittäin tuhansia kertoja miettinyt, että nimenomaan puistoilut saivat koiran käyttäytymään vieraita koiria kohtaan kuten se nykyään tekee. Aloimme puistoilla rokotuksien jälkeen noin neljän kuukauden iässä, jolloin koira suhtautui lajitovereihinsa hieman vetäytyvästi, mutta kuitenkin kiinnostuneesti. Se osasi leikkiä ja tutustua muihin. Pienenä pentuna se jäi välillä muiden jalkoihin sekä henkisesti että fyysisesti, mutta sisimmältään rohkeana se oppi kuitenkin pitämään puoliaan nopeasti. Pitämään puoliaan jopa niin hyvin, että seitsemän kuukauden ikään mennessä meille oli selvinnyt, että Koira on puistossa vaaraksi itselleen ja muille pullistelullaan.

Jälkiviisaana on hyvä huudella neljän vuoden takaiselle itselleen esimerkiksi siitä, miten olisi aikaisemmin pitänyt tajuta kun leikit menivät liian rajuiksi tai millaisia koiria ei kannata mennä lähellekään. Tietysti katsoimme pentupalleroisen perään, kyselimme toisista koirista ja tarvittaessa puutuimme tapahtumiin, mutta parempi olisi ollut jättää kokonaan menemättä. Koiran sisäsyntyiset huonot taipumukset saivat siellä pienen valtameren verran vettä myllyynsä, ja olemme eläneet seurausten kanssa hampaita kiristellen. Eli omaa tyhmyyttä (tämäkin), mutta toisaalta erilaisen koirayksilön kanssa olisi voinut käydä toisinkin.

Suomessa tuhannet ja tuhannet koirat alkavat käydä puistossa pentuna ja niistä kasvaa tasapainoisia ja mukavia aikuisia koiria. Puistossa ajan viettäminen voikin aidosti olla mukavaa koirille, ja kivaahan se on omistajienkin höpötellä muiden samanmielisten kanssa koiramaailman kuulumisista. Pennulle koirapuisto voi kuitenkin olla huono paikka, sillä on omistajan on vaikea kontrolloida millaisia kokemuksia pentu siellä saa. Puistoissa on niin paljon eriluontoisia koiria erilaisilla energiatasoilla ja tavoilla, että yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Lisäksi monet tuovat koko päivän yksin olleen koiran ilman lenkkietkoja puistoon purkamaan energiaa, mikä ei ole toivottavaa yhteiselon sujumisen kannalta. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, niin myös tässä on kyse oikeastaan ihmisistä: koirapuistoiluun on olemassa sääntöjä (hyvä kertaus löytyy esimerkiksi täältä), joiden noudattaminen edistää kaikkien hyvää oloa puistossa ja ehkäisevät rähinöitä. Sen vuoksi niitä olisi syytä kaikkien puistossa kävijöiden noudattaa.

Summa summarum: koska meidän koiramme ei sovi puistoetikettiin, emme käy siellä tapaamassa muita koiria. Koira ei kärsi siitä, että se ei jatkuvasti tutustu uusiin lajitovereihin, sillä muutama säännöllisesti tavattava sydänystäväkoira voi riittää täyttämään lajitoverikiintiön paremmin kuin kourallinen uusia ja outoja koiria. Väkisin ei siis arvaamatonta koiraa kannata puistoon viedä, ja pennun kohdalla menemistä olisi hyvä harkita kahdesti.

Minulla on tunne, että Herra Partaterroristi elää ikinuoreksi 16-vuotiaaksi koirapapparaiseksi, mutta jos vielä otan koiran sen jälkeen, yksi asia on varma: sitä en vie koirapuistoon pentuna, jos ollenkaan.

 

Ylämäen tuulisella huipulla

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Teille, joiden elo koiranne kanssa on jatkuvaa ruusuilla tamppaamista tämä seuraava lause voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä: koiramme on viime aikoina tuottanut paljon iloisia fiiliksiä. Meille, joille koira-arki tarkoittaa välillä oman ja koiran pään kuvainnollista seinään hakkaamista se voi olla parasta, mitä koirastaan voi kirjoittaa.

Olen nauttinut koiran seurasta, seurannut sen tekemisiä ja tarkannut sen reaktioita asioihin. Se on esimerkiksi ollut ilahduttavan hyvin kuulolla lenkeillä, tutustunut ystävällisesti uusiin ihmisiin tai osannut tarvittaessa ottaa ihan vaan rauhassa.

Ehkä kyse on vähän minustakin.

Ehkä kyse on myös siitä, että minä en ole viime aikoina pingottanut niin paljoa. ”Se on vaan rähinää, mitä sitten” sanoi joku joskus.

Minä olen vaatinut itseltäni koiranomistajana paljon, samoin myös koiraltani, ja osan ongelmista olen suurennellut päässäni isommaksi kuin ne ovatkaan. Pitäisi antaa koiralle enemmän mahdollisuuksia näyttää mihin se pystyy, mutta omaan tynnyriin vetäytyminen on usein helpompaa. Turvallisempaa. Suoja pettymyksiltä ja muiden hiljaiselta tuomiolta.

Olen koiran kanssa useasti todistanut, että pessimisti voi todellakin pettyä. Toisaalta se jaksaa kerta toisensa jälkeen myös yllättää iloisesti ja silloin tällöin myös tehdä tismalleen sen mitä siltä odotankin. Tosiasiassa lempiasiani Koirassa on kuitenkin se, että se tekee välillä juuri niin kuin se itse näkee parhaaksi.

Joku toinen onkin joskus todennut, että terrieri-ihmiset ovat masokisteja. Hmm…

 

Trimmipäivä

Julkaistu alunperin Morrr.com-portaalissa.

Kätevä kymmenen kohdan ohje aloittelijoille karkeakarvaisen koiran trimmaamiseen:

1. Muista että olet jossain vaiheessa aloittanut koirasi nyppimisurakan ja sitä pitäisi varmaan jatkaa ennen kuin kaikki karvat ovat eri kasvuvaiheessa.
2. Levittele tarvittavat tarvikkeet (nyppimisveitsi, sakset, harja, suojapyyhe), valmistaudu henkisesti valkoisten tikkukarvojen invaasioon ja verryttele nyppimiskätesi. Hoksaa, että tähän tarvitaan itse objektikin, eli jotain mitä trimmata.
3. Maanittele tässä vaiheessa puuhasi hoksannut koira epäluuloisesti pälyilemästä luoksesi. Huomaa raskaansarjan maanittelun jälkeen, että tässä tarvitaan oveluutta ja huijaa koira ulottuvuusetäisyydelle. Kiinni on ja pysyy, nyt trimmataan!
4. Yritä muistella mihin olet viimeksi jäänyt, päädy sohimaan vähän sinne tänne veitsellä ja/tai saksilla. Huokaa.
5. Koiran protestoidessa yritä samaan aikaan ensin kieltää, sitten palkita ja samaan aikaan jatkaa mitä olet tekemässä samalla kun yrität pitää jaloilla kiinni koirasta jotta se ei livahda matkoihinsa.
6. Muista myös pitää taukoja urakassa. Tauon jälkeen toista kohta 3.
7. Huokaa.
8. Jatka trimmausveitsellä ja/tai saksilla sohimista kunnes et enää jaksa tai koiralla ei ole karvoja jäljellä. Tarkasta kättesi jälki, kiitä luojaasi/evoluutiota/universumia siitä, että koirilla ei ole tietoisuutta itsestään (muuten joutuisit piilottamaan asunnon kaikki peilit kunnes koira ei enää näytä siltä, että olisi ottanut yhteen ruohonleikkurin kanssa). Muista palkita koira!
9. Muistuta itsellesi jälleen kerran, että katselet aiheesta vaikka Youtube-videoita ennen seuraavaa kertaa.
10. Huokaa.

 

Pro tips:

– Trimmaaminen lattialla luo mukavasti haastetta ergonomiseen puoleen.
– Koiran lisäksi on syytä muista palkita trimmaaja työn välissä: pidä lähettyvillä esimerkiksi irtokarkkipussi tai sipsejä.
– Unohda päälläsi olevat karvojennielemät vaatteet kun urakan päätteeksi rojahdat kaikkesi antaneena sohvalle. Lisäkarvat tuovat pikantin lisän sisustukseesi!

 

Ai miten niin vaikutti omakohtaisilta kokemuksilta?